Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Michaela Black

(liittynyt 28.12.2016)

1.luokka

karma:  +118/-0

Nimi: Michaela Luna Manuela Black Saldo: 124 kaljuunaa
Sukupuoli: Nainen Tupapisteet: +31/-0
Syntymäpäivä: 11.1. Kirjoitetut tarinat: 32 kpl
Verisääty: Jästisyntyinen Viimeinen läsnäolo: 19.4.2017
Sauva: Hopeavaahteraa, 17 ja kolmasosa tuumaa, ydin thestralin jouhi, erittäin voimakas ja vaarallinen, uskollinen.
Suojelius: Lumikurki  
Valinnaisaineet: Ennustaminen ja numerologia
Kokeiden tulokset: -
Suoritetut läksyt: Lentäminen I, Numerologia I

 

Luonne

​Michaela on hyvin omanlaisensa persoona. Hänen ujo, ylpeä luonteensa vaatii häneltä paljon uhrauksia ja itsehillintää. Michaela on aina ollut liian ylpeä pyytääkseen apua keneltäkään. Hän on hyvin omatoiminen ja tekee kaiken mielellään itse. Michaela ei luovuta koskaan, vaan tekee kaiken loppuun asti. Hänessä on hieman perfektionistin vikaa ja hänen on hyvin vaikea sietää epäonnistumista. Michaela on köyhä ja säästäväinen eikä siedä tuhlausta, mutta on myös hyväsydämminen ja antaa mielellään omastaan toisillekin. 
Michaela on älykäs ja yrittää saavuttaa elämässään jotain suurta. Viisautensa ansiosta hän ymmärtää usein enemmän asioita, kuin muut ikäisensä. Michaela on pienestä pitäen rakastanut kirjoja. Tradegiaa, fantasiaa, romantikkaa ja jopa tietokirjallisuutta. Eniten hän pitää myyteistä, joissa kerrotaan linnuista. Michaela on dramaattinen ja toivoo usein, että hänelle kävisi samoin, kuin kirjojen sankareille. Kun hän lukee kirjoja, hän syventyy kirjaan ja uppoutuu sen sisälle. Hän voi herätä kirjansa parista tietämättä edes onko yö vai päivä. 
Jos Michaelaa loukkaa saa olla varma että hän muistaa sen ikuisesti. Hän pitää eräänlaista "kiusaamispäiväkirjaa" ja kirjoittaa sinne kaikki pienistä haukkumisista syrjintään ja tönimiseen. Michaela joutuukin ostamaan uusia päiväkirjoja luonnottoman usein. Kun koulu on alkanut, hän ei kuitenkaan ehdi kirjoittaa kaikkea. 
Michaela on loistava laulaja. (Vain silloin kuin kukaan ei kuule.) Hän ei tiedä sitä itsekään, mutta ne jotka ovat kuulleet hänen laulavan tietävät sen. Hän rakastaa laulamista ja musiikin kuuntelua. Erityisesti Michaela pitää klassisesta ja surumielisestä musiikista, johon voi eläytyä täydellisesti. Hän kirjoittaa muistiin erilaisten laulujen nimiä ja sanoja, jotta voisi opetella laulamaan niitä. Michaela rakastaa myös runoja ja kirjoittaa niitä itsekin.
Michaela on hyvin hyvin epäsosiaalinen. Hän inhoaa toisiin ihmisiin tutustumista ja on siksi melkein aina yksin. Michaela pitää hyvin paljon yksinolosta ja omasta rauhasta, joten yksinäisyys ei ole ongelma. Hän on hyvin varautunut ja vähäpuheinen tuntemattomien seurassa. Michaela hätkähtää, jos joku puhuttelee häntä ja hän inhoaa parityöskentelyä ja suullisia tehtäviä. Michaela on hyvin salailevainen ja sulkeutunut, eikä välitä muista ihmisistä juurikaan. 
Hän pitää hyvin paljon kaikista linnuista ja ihailee niiden vapautta lentää minne vain tahtoo. Michaela haluaisi oppia lentämään hyvin ja kuulua Korpinkynnen huispausjoukkueeseen, mutta ei uskalla kysyä sen kapteenilta lupaa liittyä. Hän katselee usein taivaalle nähdäkseen linnut, jotka kartelevat ympäriinsä. Johtuu kai juuri Michaelan maltista ja rauhallisuudesta, että hän saa usein monet linnut luottamaan itseensä. Kotonaan Espanjassa Michaela viettää mielellään aikaa meren rannalla lokkeja ja muita lintuja tutkien. Hänen suurimpiin unelmiinsa kuuluu matka Siperiaan katsomaan lumikurkia.
Michaela on taikauskoinen ja pitää ennustamisesta. Hän näkee jostain syystä enneunia ja joutuu välillä transsiin, jossä hän ei voi hallita itseään. Se harmittaa Michaelaa, sillä hän pelkää tekevänsä jotain vaarallista, tai hirveää. 

Ulkonäkö

 Michaela on hyvin hyvin hoikka ja lääkärien mielestä huolestuttavan alipainoinen. Hän näyttää siltä, että hänen luunsa voisivat hetkellä millä hyvänsä tunkeutua kuolemankalpean ihon läpi. Monet ihmiset kauhistelevat asiaa ja väittävät Michaelan näyttävän vampyyriltä. Tämä ei ole kuitenkaan Michaelan vika, sillä hän on luonnostaan laiha ja hänellä on paljon allergioita joten hän ei voi syödä kovin monia ruokia. Michaelan vasemmassa olkapäässä on pieni kotkan pään muotoinen merkki. Michaela ei tiedä, milloin ja mistä se on tullut, mutta haluaisi selvittää sen.
Michaelan hiukset ovat pikimustat kuin korpin sulat. Ne ovat lisäksi hyvin kiharat ja yltävät kiharoista huolimatta vyötärölle asti. Michaela pitää hiuksensa aina auki, että voi tarvittaessa piilottaa kalpeat kasvonsa niiden taakse. Hiusten päällä on usein pikimusta noidanhattu, jossa on tummansininen nauha. Hattu, jota Michaela käyttää aina kuin on mahdollista on ainoa laatuaan. Vaikka sitä ei tiedetä, se on itsensä Rowena Korpinkynnen suippohattu. Se oli vain jotenkin päätynyt matami Malkinille, jolta Michaela osti sen.
Michaelan vaatteet ovat usein hiukan liian pieniä. Ne ovat yleensä mustia ja valkoisia. Jästivaatteiksi sopivat hyvin tiukat legginssit, musta neule ja tiukka valkea t-paita, jossa voi olla linnun kuva. Michaela käyttää mielellään koulupukua jästimaailmassakin, sillä se tuo yhteenkuuluvuutta velhomaailmaan. Tummansininen kravatti on Michaelasta ihana, sillä se sopii hyvin suippohatun kanssa. 
Michaelan kuolemankalpeissa kasvoissa on kaksi suurta syvän tummansinistä viisaan näköistä silmää joiden alapuolella on kapeahuulinen suu joka ei naura juuri koskaan. Hänen silmänsä vuotavat kyyneliä useammin kuin kerran viikossa, mutta sen hän yrittää salata muilta. Silmät pysyvät yleensä tyynenä, mutta joskus ne näyttävät suorastaan salamoivan. Silmiä kehystävät luonnostaan pitkät mustat ripset, jotka kartuvat kauniisti. Ne näyttävät hurmaavalta, kun Michaela räpyttelee silmiään. Michaelan nenä on hyvin muodostunut ja siro. Hänellä on korkea otsa, mutta sitä ei yleensä näy suippohatun alta.
Michaelalla on pitkät raajat ja hän on aika pitkä ikäisekseen. Hänellä on vasemmassa kädessä vanha hopeanvärinen rannekello, joka on hänen äitinsä suvun sukukalleus. Michaela ei meikkaa, eikä hänellä olisi siihen rahaakaan. Michaela on vasenkätinen, mutta osaa käyttää myös oikeaa kättään.

Perhe, läheiset ja ystävät

Michaela on jästiperheestä, johon kuului hänen lisäkseen äiti ja isä. He asuivat Espanjassa pienessä maalaiskylässä. Kun Michaela oli pieni, hänen vanhempansa tajusivat, että hän oli noita. Isä järkyttyi kovasti, sillä hänen sisarensa oli ollut noita ja kuollut taistellessaan Voldemortia vastaan. Äitiä ei kuitenkaan haitannut, että Michaela oli noita. Vanhemmat eivät koskaan puhuneet velhoista ja noidista, vaan päättivät kertoa siitä Michaelalle, vasta kun hän saisi kirjeen Tylypahkasta. Kun Michaela oli 7-vuotias hän räjäytti kuitenkin vahingossa ilotulituslaatikon ja olisi kuollut, ellei hänen äitinsä olisi pelastanut häntä. Michaelan äiti kuoli räjähdykseen, ja isä suuttui siitä hyvin paljon. Hän sulki Michaelan komeroon ja murtui aivan täysin toivoen Michaelan kuolevan. Michaela muutti siksi asumaan Juan-enonsa luo meren rannalle.

Daniela Aya Natalia Black O.s. Lopez 
Michaelan edesmennyt äiti, jonka kuolemasta isä syyttää Michaelaa. Hän oli kotoisin Espanjasta ja asui siellä koko elämänsä. Daniela oli herkkä ystävällinen kaunotar, josta oli vaikea olla pitämättä. Hänen kirkkaanvihreät silmänsä tuikkivat kuin tähdet ja mustat olkapäille ylettyvät kiharat näyttivät aina hyvinhoidetuilta. Danielan lempeän luonteen ansiosta hän sai paljon ystäviä ja häntä muistellaan aina hyvällä. Hän ei suuttunut juuri koskaan, mutta olisi varmasti halunnut miehensä huolehtivan Michaelasta oman kuolemansa jälkeen. Michaela muistaa äitinsä hyvin, eikä voi koskaan unohtaa suruaan tämän kuolemasta. Michaela tietää kuitenkin, että äiti teki sen hänen takiaan, joten hän yrittää pysyä hengissä, ettei äiti olisi kuollut turhaan.

Scott Erik Jeremy Black 
Michaelan kiivasluonteinen isä, joka vihaa tytärtään tämän noituuden takia. Hän on kotoisin Skotlannista, mutta asuu tällä hetkellä Sveitsissä. Scottilla on lyhyet ruskeat hiukset ja harmaansiniset silmät, jotka leimuavat hänen suuttuessaan. Hän suutuu usein, mutta hänen raivonpurkauksensa eivät yleensä kestä kauaa. Muuten hän on kuitenkin hyvin miellyttävä mies. Hän on ammatiltaan liikemies, joka matkustelee paljon ja on salaa rikastunut työllään. Scott on viekas mies ja osaa valehdella hyvin jos vain tahtoo, mutta yleensä hän ei sitä tee. Hän ei kuitenkaan ole kertonut Michaelalle, että hän on mennyt uudestaan naimisiin ja saanut toisen lapsen, Faithin. Michaela ei puhu mielellään isästään, sillä häntä harmittaa, että isä vihaa häntä.

Lovisa Rosalind Black O.s. Widmer
Michaelan isän uusi vaimo, josta Michaela ei tiedä mitään. Lovisa on Sveitsiläinen noita, mutta Scott ei tiedä hänen olevan noita. Hän on hyvin miellyttävä ja vaatimaton ihminen. Lovisalla on pitkät vaaleat kiharat, jotka hän letittää päivittäin. Hänen tummia silmiään korostavat kauniit ripset, jotka kartuvat hieman. Lovisa on lempeä, periksi antamaton, rohkea ja pitää lapsensa turvallisuutta maailman tärkeinpänä asiana. Lovisa on köyhästä perheestä ja on paimentanut koko lapsuutensa vuohia Alpeilla. Hän on sen takia kehittynyt nopeaksi ja ketteräksi. Lovisa kävi kuitenkin Tylypahkan ja oli Rohkelikon tuvassa. Hän rakastaa eläimiä hyvin paljon ja jäikin aikuistuttuaan paimentamaan vuohia perintötilalleen. 

Faith Åsa Emily Black
Michaelan nelivuotias sisarpuoli, josta Michaela ei tiedä mitään. Faith on suloinen ja älykäs pikkutyttö, jolla on ihastuttava hammashymy. Hänen suuret kullanruskeat silmänsä näyttävät hymyisevän, vaikka tyttö itkisikin. Ei vielä tiedetä, onko hän noita, vaiko ei. Faith rakastaa perheen vuohilaumaa ja leikkii vuorilla vuohien kanssa kaiket päivät. Hän ei tahdo pahaa kenellekään ja järkyttyy, jos jotain hirveää tapahtuu. Hänen viaton olemuksensa ja iloisuutensa hämmästyttäisi kaupunkilaisia, jotka eivät usko tuollaisten luonnonlasten olemassaoloon. Faithin paksut tummat hiukset ovat usein takkuisia ja täynnä heiniä, munnä hän ei välitä siitä. Hän oppii mielellään uusia asioita ja yrittää opettaa vuohille temppuja, muttei kuitenkaan onnistu kovin usein. 

Juan Antonio Lopez 
Michaelan Espanjalainen eno, jonka luona Michaela on asunut viimeiset neljä elinvuottaan. Juan on ystävällinen ja päättävätinen ihminen, joka ei luovuta koskaan. Hänen mustat silmänsä näyttävät siltä, että ne näkisivät ihmisen tunteisiin. Juanin mustat hiuset ja parta sekoittuvat vahvoihin kulmakarvoihin ja alituisesti ruskettunut iho näyttää siltä, että hän ottaisi koko ajan aurinkoa. Hän on harteikas ja aika pitä mies, jolla on loistavat kokkaustaidot. Juan loihtii milloin mitäkin herkkuja lapsilleen ja Michaelalle ilman taikasauvaa. Hän on useimmiten hyväntuulinen, vaikka kymmenen vuoden takainen vaimon menetys paihaa hänen mieltään yhä. Michaela rakastaa enoaan, vaikka tämä sääliikin häntä, eikä Michaela pidä säälistä.

Jose Manuel Lopez
Michaelan 17-vuotias serkku, joka ei juurikaan välitä Michaelasta. Jose on tummahiuksinen ja harmaasilmäinen teini, joka haluaisi jo olla aikuinen ja muuttaa pois kotoaan. Hän pitää Michaelaa kummallisena mielipuolena, eikä välitä juurikaan muiden ihmisten seurasta. Jose haaveilee insinöörin urasta ja opiskelee ahkerasti jästikoulussa. Hän on huono ajattelemaan muiden tunteita ja loukkaakin usein muita tarkoittamatta mitään pahaa. Josen mielestä säännöt ovat hyvin tärkeitä ja noituus pitäisi kieltää lailla. Hän ajattelee olevansa ansassa, koska joutuu asumaan niin kaukana kaupungista. Vaikka Jose muistuttaakin ulkonäöltään paljon isäänsä, hän ei ole perinyt isänsä ystävällistä luonnetta.

Esther Teresa Lopez 
Michaelan 11-vuotias serkku, joka on myös Michaelan ensimmäinen ystävä. Estherillä on paksut mustat hiukset ja utuisen vihreät silmät. Hän on hyvin ymmärtäväinen ja empaattinen ihminen, joka ei piittaa erilaisuudesta. Esther on hyvin suvaitsevainen ja ystäviään puolustava henkilö, jonka takia hän joutuu usein riitaan veljensä kanssa. Esther rakastaa merta ja voi istuskella rantakallioilla tuntikausia tujottaen merelle. Hän on loistava surffaaja ja uimari, sillä hän liikkuu vedessä yhtä nopeasti ja helposti kuin kuivalla maalla. Esther harrastaa valokuvaamista ja näyttelemistä, eikä oikein välitä koulunkäynnistä, jonka takia hänen arvosanansa eivät ole aivan parhaasta päästä. Liikunnassa hän kuitenkin loistaa. Esther toivoo, että pääsisi joskus kokeilemaan riippuliidintä.

Carmen Aya Teresa Lopez
Michaelan isoäidin isoäidin äiti, joka oli näkijä ja löysi Korpinkynnen ajatteluhuoneen ennen Michaelaa. Carmenilla oli kirkkaanvihreät silmät ja samanlaiset hiukset kuin Michaelalla. Hän oli ovela ja viisas, mutta myös hyväsydämminen. Carmen kirjasi ennustuksensa huolellisesti muistiin ja piti päiväkirjaa jälkipolvia varten. Hän selitti tarkkaan päiväkirjassaan monia asioita Korpinkynnen tuvan historiasta ja auttoi siten nykyajan historioitsijoita. Carmen kuului aikansa kuuluisimpiin noitiin ja oli Harmaan leidin hyvä ystävä. Kouluaikoinaan hän suunnitteli uusia loitsuja ja yritti kehitellä omia taikajuomiaan. Carmen menestyi hyvin koulussa ja kertoi päiväkirjassaan aikovansa opettajaksi Tylypahkaan. Carmenista on muotokuva Tylypahkan loitsukäytävällä.

Elizabeth "Beth" Louisa Murray
Michaelan paras ystävä, joka kuuluu Rohkelikon tupaan. Elizabeth toivoo itseään puhuteltavan Bethiksi, sillä ei pidä nimestään. Hänellä on leiskuvanpunaiset hiukset ja tasaisenharmaat silmät. Beth osaa halutessaan hymyillä valloittavasti. Hän pitää numerologiasta ja lentämisestä. Beth on luotetta, rehellinen ja uskalias nuori noita, johon Michaela tutustui Viistokujalla. Bethin isä kuuluu kuitenkin pimeän puolelle ja yrittää saada Michaelan salaperäisen rasian. Beth kuuluu puhdasveriseen velhosukuun, mutta sillä ei ole hänelle mitään merkitystä. Sen takia hän tietää velhomaailmasta paljon olennaisia asioita jo ennen Tylypahkaan menoa. Hän on myös ensimmäisellä luokalla. Michaelasta tuntuu, että Bethiä vaivaa jokin synkkä salaisuus, jota tämä ei uskalla kertoa. 

Antonia Lilian de Rosa
Michaelan uusi ystävä Tylypahkassa. Antonia on ylpeä ja rauhallinen noita, joka tekee kaiken maltillisesti. Hän on kotoisin Italiasta, Venetsiasta. Michaelan tavoin hän omistaa paljon salaisuuksia, joita hän suojelee tarkoin muilta ihmisiltä. Hän on tarkka, turhamainen ja huolehtii ulkonäöstään vähän liikaakin. Silti Michaela pitää hänestä. Antonia on myös ensimmäisellä luokalla Tylypahkassa. Hän on Michaelan tavoin Korpinkynsi, luultavasti älynsä takia. Hän on kiltti ja huomaavainen, mutta vain jos tutustuu häneen kunnolla. Antonia on hyvä loitsuissa ja muinaisissa riimuissa, mutta huono taikajuomissa. Hänellä on Snow-niminen tunturipöllö. Antonialla ei ole paljoakaan ystäviä, mutta hän yrittää saada niitä, sillä toisin kuin Michaela, hän ei ole juurikaan ujo, vaan hän uskaltaa puhua muillekin ihmisille. 

Olivie Amy Carlotta O'Brian ja Marie Lynn Josie O'Brian
Michaelan vihollisiin Tylypahkassa lukeutuvat muun muassa O'Brianin kaksoset Marie ja Olivie. He käyvät Tylypahkassa ensimmäistä luokkaa ja kuuluvat Puuskupuhiin. Tytöt ovat täysin identtisiä, heillä on pähkinänruskeat hiukset ja pienet rusehtavat silmät. He nauravat usein ja nauttivat elämästä. Vaikka tytöt ovatkin ahkeria ja reiluja Puuskupuhien tapaan, he kuitenkin kiusavat Michaelaa jostain syystä, jota Michaela ei vielä tiedä. Kaksosten kasvot ovat täynnä pisamia, joiden olemassaolo harmittaa heitä kamalasti. Heillä on myös Frédéric-niminen isoveli, joka oli Luihuisessa, ennen kuin hänet erotettiin Tylypahkasta. Frédéric syyttää siitä Michaelaa ja hautoo sisartensa kanssa kostoa. Michaela ihmettelee edelleen, miksi O'Brianit vihaavat häntä.

Muuta

x Lempivärit: valkea, tummansininen.

x Lempitaikaeläin: Feenikslintu

× Lempieläin: Susi

× Lempilintu: Lumikurki

x Lempiruoka: kalapuikot

x Lempikarkki: suklaasammakot

x Lempipeli: velhošhakki

x Lempiaine: Ennustus

x Lempipaikka: Tylypahka

x Lempihuispausjoukkue: Muuttosuon Muuttohaukat

x Lempivuodenaika : talvi

 

Tavarat

KIRJAT 1.luokan kirjat

 

TAVARAT KPL LISÄTIETO
taikasauva 1  
noidankattila  1 tinaa, koko 2
lasi- tai kristallipullosarja 1  
kaukoputki 1  
messinkinen punnussarja 1  
tavallinen työkaapu 3 musta
tavallinen suippohattu 1 musta
suojakäsineet 1 lohikäärmeen nahkaa
talviviitta 1 musta, hopeakiinnikkeet
tupahuivi 1 mustahopearaidallinen
     
     
KERTAKÄYTTÖISET    
-    
SUKLAASAMMAKKOKORTIT    
-    

 

MERKIT  
Tarinat Tapahtumat
Aloittelija. Olet kirjoittanut ensimmäisen tarinasi. Saat palkinnoksi aloittajan merkin. Odottelemme Pensievessä innokkaasti uusia tarinoitasi.Eka kymppi. Onneksi olkoon! Olet selvittänyt tietäsi eteenpäin Pensieven Tylypahkassa jo 10 tarinan verran. Tästä on loistavaa jatkaa.20 kultaista rustausta. Toinen kymppi rikki! Ahkera kirjoittaja on pistänyt parastaan, onneksi olkoon!
Muut  
 
 

TARINAVIERASKIRJA

! Kirjoita uusi tarina vasta, kun edellinen on arvosteltu !

x tänne voit: kirjoittaa tarinasi, jättää viestin hahmolle/hahmon kirjoittajalle, tehdä ostoksesi

x älä kirjoita: yleisiä kuulumisia, liittymispyyntöjä, mainoksia

Ostoksista: kirjoita missä ostat ja mitä ostat. Minua auttaa paljon, jos merkitset myös ostosten hinnat ja yhteissumman ylös. Esimerkiksi näin: ostan kaksi kahvia (2 kaljuunaa) ja kynäpuodista yhden sulkakynän (1 kaljuuna), yhteensä 3 kaljuunaa.

Michaela Black <  1  2  3  4  5  6  > [ Kirjoita ]

Nimi: Michaela Black

07.03.2017 23:49
Luku 26

"Michaela", sanoi hento ääni, joka kuului vaimeana unen läpi.
Michaela, joka nukkui edelleen kuuli äänen jo kolmatta kertaa heräämättä kuitenkaan siihen. Hän oli keskellä mustaa pimeyttä ja kuuli äitinsä äänen varoittavan:
"Sinun on etsittävä Carla, Carla Frei. Sinua uhkaa suuri vaara."
Äidin lempeä ääni toisteli varoitusta hetki hetkeltä kovempaa ja muuttui koko ajan yhä vähemmän tutuksi ja turvalliseksi. Se ei kuulostanut pian enää äidiltä, vaan muuttui muuttumistaan. Michaela ei voinut olla kuulematta sitä seisoessaan valottomassa tyhjyydessä yksin, vailla mitään muuta kuin ääni, joka puhui hänelle muuttuen yhä.
"Sinun on etsittävä Carla, Carla Frei. Sinua uhkaa suuri vaara", ääni melkein huusi.
Se kaikui sysimustassa hylätyssä salissa, jonka seinät, lattia ja katto eivät erottuneet toisistaan. Ne sulautuivat toisiinsa, joten jos painovoimaa ei olisi Michaela olisi voinut seisoa katossa tajuamatta sitä itsekään.

"Michaela", nuori ääni todellisuudessa sanoi neljännen kerran, entistä kovempaa.
Tyttö hätkähti hereille piinaavasta unestaan. Hän hieroi unisia tummia silmiään, joissa näkyi edelleen vain hiilenmustaa pimeyttä, jossa leijui värikkäitä tähtiä. Kun Michaelan silmät näkivät taas todellisuuteen hän näki edellisiltana näkemänsä tytön tuijottavan häntä suklaanruskeilla silmillään hievahtamatta. Tyttö oli vaihtanut vaakuna yöpuvun mustaan koulukaapuun, mutta hänellä ei ollut vielä tupakravattia. Hän oli selvästi kammannut mustat hiuksensa, sillä ne olivat kauniin suorat ja edellisillan takut olivat kadonneet kuin tuhka tuuleen.

"Michaela, lähtisitkö kanssani aamiaiselle?" tyttö pyysi vilpittömästi tuijottaen edelleen häntä vastapäisessä sängyssä istuvaa Michaelaa.
Michaela nyökkäsi yllättyneenä. Hän huomasi, että hänellä oli edelleen pikimusta kaapu päällään edellinen illan väsymyksestä johtuen, mutta korpinmusta vanhannäköinen suippohattu yötaivaansinisine nauhoineen oli pudonnut lattialle. Tyttö kumartui nostamaan sysimustaa hattua, joka oli vierinyt korkean sängyn alle. Hän kurkotti ja yritti yltää vasemmalla kädellään tummansininauhaiseen suippohattuun maaten samalla sänkyä vasten. Michaela kosketti pikimustaa suippoa noidan hattua, joka kierähti kauemmas sängyn toiselle puolelle. Tumma tyttö, joka oli siihen asti vain istunut hievahtamattakaan omassa sängyssään nousi ylös ja otti yönmustan suippohatun maasta juuri ennen, kuin sängyssään poikittain makaava Michaela ehti kurkottamaan sinne asti.
"Ole hyvä", tyttö sanoi ojentaen hatun sen oikealle omistajalle.
Michaela otti tumman hatun, jonka sinimusta nauha heilui sen liikkuessa vastaan ja painoi sen päähänsä.
"Kiitos", hän sanoi hiljaa aidosti kiitollisena.
Mustahiuksinen tyttö hymyili. Hän näytti onnelliselta, joskaan Michaela ei tiennyt, mistä se johtui. Oli aivan kuin tyttö olisi lukenut Michaelan ajatukset, sillä hän sanoi innostuneena kasvot loistaen:
"On ihanaa päästä vihdoinkin tänne. Olen odottanut sitä koko ikäni."
Michaela ymmärsi tunteen hyvin. Siltä hänestäkin oli tuntunut, sillä vaikka hän ei ollutkaan odottanut Tylypahkaan pääsyä kuukautta enempää, hän oli joutunut viettämään sen kuukauden itsekkään vaaleaverikön, Margaretin ja liikaa meikkaavan muoti-intoilija Victorian kanssa. Hän otti tumman koululaukkunsa ja nousi seisomaan valmiina lähtöön.

Tytöt hiipivät hiljaa kohti Sairaalasiiven raskasta puuovea. He hiipivät, koska vaikka kello oli jo puoli yhdeksän,matami Pomfrey ollut vielä herännyt. Michaela mietti, miten hän oli jaksanut herätä niin väsyttävän yön jälkeen, mutta toinen tyttö ei näyttänyt juurikaan välittävän nukkumisesta. He eivät puhuneet mitään pujotellessaan valkopeitteisten sänkyjen välistä. Michaela pelkäsi hieman, että matami Pomfrey heräsi, mutta yritti juuri sen takia olla pitämättä meteliä. Hän ohitti valkean nelijalkaisen tuolin ja sen jälkeen valkeista kivistä tehdyn suuren takan, jonka edessä oli vanhanaikainen yksinkertainen matto. Matto tuoli ja takka kuuluivat matami Pomfreyn alueeseen, joten Michaela hiljensi yhä vain askeliaan. Hän huokaisi helpotuksesta ohitettuaan myös Pomfreyn suuren korkeapäätysen sängyn, jonka päällä makasi matami itse vaimeasti kuorsaten. Tyttö oli ovella ennen Michaelaa. Juuri kun hän oli avaamassa sen, se avautui ja Hagrid astui sisään myyrännahkatakissaan. Hän näytti selvästi hämmästyneeltä nähdessään tytöt hereillä.
"Minä aattelin vielä vähä haravoira näi aamutuimaa", Hagrid selitti, "Ku näin lehtikasassa tämmösen vihkon ja siinä lukee sun nimi."
Michaelan sydän sykähti. Hän katsoi Hagridia odottavasti, kun tämä penkoi takkinsa lukuisia taskuja ja kaivoi sieltä jos jonkinlaista roinaa: pullonkorkkeja, pikkukolikoita, tulitikkuja, vanhoja koirankeksejä, muutamia rypistyneitä papereita ja lopulta sinisen vihon, jonka kannessa luki Michaelan selkeällä käsialalla:

Michaela Luna Manuela Black

Michaela tuijotti vihkoaan onnesta mykkänä, kun Hagrid ojensi sen valtaisalla kourallaan hänen laihaan tärisevään käteensä.
"Kiitos, kiitos paljon", hän sai sanottua hieman takellellen.
"Oo hyvä vaa", Hagrid vastasi tyytyväisenä poistuessaan Sairaalasiivestä tyttöjen seuratessa perässä.

Käytävällä oli hämärää, vaikka tuhansien soihtujen lepattava valo paloikin siellä täällä. Vain muutama oppilas harhaili enää käytävillä lukuunottamatta suurta ihmisryhmää hieman heidän takanaan. Punatukkainen pitkänenäinen poika yritti loihti kuorsaavaa muotokuvaa. Muutama Puuskupuh vitsaili keskenään ilmeisesti aamiaiselle mennessään. Pitkä vaaleaverikkö Luihuisesta seiso ylpeän näköisenä käytävän reunalla. Siellä täällä näkyi rupattelevia ystävyksiä ja tunnelma yleensä niin kolkolla Sairaalakäytävällä oli katossa. Michaela ei ymmärtänyt, mistä se johtui, ennen kuin hän katsoi taakseen ja näki tiukkailmeisen professori McGarmivan kantavan kolmijalkaista jakkaraa ja monta kertaa paikattua lajitteluhattua sylissään. Hämmästelevien oppilaiden joukko seurasi McGarmivaa kohti Suurta salia. Sairaalasiiven hiljaisuus oli aivan toista siihen verrattuna. Melu oli kova, sillä tyttöjen ja Hagridin takaa tuleva joukko arvuutteli koko ajan lajitteluhatun tuomisen tarkoitusta. Michaela nykäisi tyttöä hihasta.
"Tule", hän kehotti yrittäen saada luonnostaan hiljaisen äänensä kuulumaan väkijoukon metelin yli.
Tyttö kuuli hänen puheensa. Michaela helpottui siitä, sillä hän ei pitänyt äänensä korottamisesta. Hän lähti kävelemään nopeasti kohti käytävän päätä, sillä häntä ei haluttanut jäädä paikoilleen meluavan ihmisjoukon luo.

Tyttö seurasi Michaelaa, kun hän käveli pysähtymättä käytävän päähän, josta hän jatkoi matkaansa toiselle käytävälle, joka niin ikään oli valaistu soihduilla. Käytävää reunustivat muutamat haarniskat ja sen päässä oli valtava koristeellinen eteishalli. Käytävällä oli huomattavasti vähemmän ihmisiä, kuin toisella oli ollut. Vain muutama ihminen heidän lisäkseen oli ymmpärtänyt väistyä ruuhkan tieltä. Kiviset seinät kaikuivat askelten äänistä, kun kymmeniä ihmisiä käveli nopeaa tahtia käytävien risteyksessä. Tytöt eivät välittäneet siitä, vaan keskittyivät ehtimään tarpeeksi kauas väkijoukosta. He kirehtivät kohti Suuren salin ovea välittämättä edes Riesusta, joka kolisteli milloin missäkin haarniskassa yrittäen säikytellä ihmisiä. Tyttöjen ympärillä muutamat muutkin oppilaat olivat tajunneet ruuhkan mahdollisuuden. Tärkeilevän näköinen Puuskupuh, valvojaoppilas Hillary Brown riensi kohti väkijoukkoa hössöttäen jotain jonossa kulkemisesta ja muutama hänen ystävistään yritti auttaa. He kuitenkin aiheuttivat vain lisää pulmia. Michaela näki, kun Brown yritti selittää jotain McGarmivalle tämän ystävien nyökkäillessä ponnekkaasti. Hän ei kuitenkaan kiinnittänyt siihen suurempaa huomiota, vaan keskittyi pitämään vauhtinsa yllä. Tytöt melkein juoksivat kohti käytävän päässä siintävää ovea ja kiirehtivät koko ajan askeleitaan toivoen, etteivät he jäisi ruuhkaan. Ovelle päästyään Michaela avasi sen nopeasti. Hän astui sisään toinen tyttö seuranaan ja huohotti katsellessaan ympärilleen.

Suuren salin katto oli sateisen harmaa. Se oli täyttä pilviä. Jokaisessa tupapöydässä kuului kovaa kuiskintaa. Michaela käveli kohti Korpinkynnen pöytää hyvin nälkäisenä ja välittämättä kuiskinnasta. Toinen tyttö seurasi häntä hieman epäröiden, mutta hänen suklaasilmänsä loistivat silti innosta, kun hän tarkkaili salia haltioissaan. Michaela tiesi hyvin, miltä tuntui nähdä Suuri sali ensimäistä kertaa kaikessa loistossaan ja sen takia hän ei häirinnyt tytön iloa, vaikka huomasikin huolestuttavan seikan: Dumbledore oli kadonnut. Kaikki muut opettajat häntä, Hagridia ja professori McGarmivaa lukuunottamatta istuivat henkilökunnan pöydässä iloisesti rupatellen. Hän katseli huolissaan ympärilleen etsien katseellaan rehtoria, kun Suuren salin pariovet aukesivat sepposen selälleen.

Professori McGarmiva astui sisään suuri joukko oppilaita jäljessään. Michaela riensi istuutumaan Korpinkynnen pöytään, sillä hän ei halunnut joutua tungokseen. Toinen tyttö jäi ihastelemaan salia huomaamatta ympärillään parveilevia ihmisiä. Supina salissa voimistui entisestään, kun McGarmiva laski jakkaran hattuineen henkiläkunnan korokkeelle. Hän rykäisi ja vaiensi siten kaikki oppilaat ennen kuin sanoi:
"Täänään meidän on lajiteltava yksi oppilas, joka ei päässyt lukuvuoden alkajaispitoihin. Cornelia Elliott, ole hyvä ja tule sovittamaan hattua."
Tyttö, joka oli tullut Michaelan kanssa Suureen saliin värisi kuin haavan lehti. Hän käveli hitaasti kohti henkilökunnan koroketta tietämättä mitä tehdä. McGarmiva näytti hänen mielestään vihaiselta ja hoputtavalta, joten tyttö kiirehti askeliaan. Corneliaa tuijotti koko koulu, eikä hän pitänyt isosta huomiosta, vaan hermostui pahasti ja nopeutti vauhtiaan lähes juoksuksi. Samaan aikaan Hagrid sulki suuret pariovet ja alkoi harppomaan kohti opaa paikkaansa. Michaela katseli tarkkaan, kuinka tyttö, joka oli niin varma metsässä liikkuja meinasi kompastua salin lattialle. Tyttö pelkäsi aivan selvästi, mutta ei se ollut ihmekään.

Kun Cornelia pääsi lopulta henkilökunnan korokkeen luo, hän harppoi portaat ylös kaksi kerrallaan. Michaelan mielestä hän näytti kärsivän ajatuksestakin esiintyä suuren yleisön edessä. Hän ymmärsi tunteen itsekin, sillä hän muisti vielä oman lajittelunsa. Tyttö käveli jakkaran luo ja otti moneen kertaan paikatun lajitteluhatun, jonka hän painoi päähänsä. Se putosi silmille ja rauhoitti häntä kummasti. Koko muu sali katseli jännittyneenä niinkuin Michaelakin, kun hattu mietti, mihin tupaan Cornelia kuuluisi.
"Korpinkynsi!" hattu huudahti hetken mietinnän kuluttua.
Tyttö näytti helpottuneelta ja iloiselta. Hän pani hatun takaisin jakkaran päälle ja lähti kävelemään tavallista vauhtia hurraavaan Korpinkynnen pöytään. Michaela taputti muiden mukana, kun tämä käveli edelleen täristen kohti heidän tupapöytäänsä ja istahti hänen viereensä.

Vastaus:

Michaelan näkemä uni ja varoitus lisäävät jännitystä. Tapahtumat eivät vielä tunnu selkeiltä, mutta selvästi niillä enteillään jotain tapahtuvaksi. Ainakin aiemmin Michaela ajatteli haikeasti unensa vain uneksi, mutta ottaako hän varoituksen todesta?

Ooh, Hagrid toi ihanasti tytön runovihkon takaisin! Jotenkin tosi ihanaa, että Michaela on päässyt ystävystymään myös riistanvartijan kanssa. Mukavaa, kun kuljetat mukana tuttuja sivuhahmoja ja luot Michaelalle myös vuorovaikutussuhteita muihin Tylypahkassa oleskeleviin.
Bethin kohtalo vielä vaivaa, miten Michaela mahtaa tytön kanssa tulla jatkossa toimeen.

Saapuneen tytön nimikin paljastui. Cornelia on kiintoisa hahmo ja hänen tulonsa sekä syynsä Tylypahkaan asettumiseen on kiintoisa.

Tässä luvussa kirjoitit mukavan rauhallisesti tarinaa eteenpäin. Jokaisesta tapahtumasta edettiin samalla tahdilla seuraavaan ja lukijan oli helppo seurata tekstiä. Teksti oli myös mukavan monipuolista ja kuvausta oli runsaasti. Juoni eteni nätisti ja samalla taas paljasteltiin hieman tulevia kuvioita.

Saat: 5 kaljuunaa ja 4 tupapistettä.
-Aline-

Nimi: Michaela Black

06.03.2017 23:16
Luku 25

Sininen usva loisti järven päällä. Kielletyn metsän puut olivat peittyneet johonkin siniseen lumentapaiseen aineeseen. Se ei ollut kylmää, eikä lämmintä, vaan jotakin siltä väliltä. Ainetta oli maassa kinoksittain ja se peitti linnan kattoa. Michaela käveli kinoksissa upoten hieman niin, että jauhe pääsi putoamaan hänen mustien nahkakenkiensä sisään. Hän suuntasi askelensa järvelle ja katseli ympärilleen. Kaikkialla oli sinistä. Kirkkaansinisellä taivaalla leijuvat pilvetkin näyttivät heijastavan sinertävää valoa puhtaanvalkean hattarareunansa sisäpuolelta. Hopeansinisen jauheen meri jatkui joka puolella silmän kantamattomiin. Tytön mustat kiharat heiluivat hieman tuulessa, kun se puhalsi läpi linnan pihan. Musta suippohattu tummansinisine nauhoineen keikkui hänen päässään ja musta koulukaapu lepatti pitäen hiljaista kahisevaa ääntä. Paljaat nilkat lyhyiden valkeiden sukkien liian pienten mustien housujen välissä palelivat hieman syystuulessa, mutta nuori noita ei välittänyt siitä kävellessään määrätietoisesti kohti järveä.

Tuulen mukana puista varisi hieman sinisen hopeista ainetta, joka putosi ilmaan ja leijaili rauhallisesti maahan tai järven pintaan. Se ei kuitenkaan häirinnyt tyttöä, joka oli täysin omissa maailmoissaan, eikä olisi varmasti huomannut, vaikka valtava jauheämpärillinen olisi kaadettu hänen päähänsä. Michaelan mieli oli musta, eikä sopinut ollenkaan kauniin siniseen ympäristöön. Hän nimittäin ajatteli Bethiä. Bethiä, jonka hän oli menettänyt runon takia. Bethiä, joka oli luottanut häneen ja puolustanut häntä. Bethiä, jota hän yhä kaipasi. Bethiä, joka oli kadotettu iäksi. Michaela oli kuitenkin aivan liian ylpeä ystävystyäkseen uudelleen vapaaehtoisesti. Tyttö käveli murheen murtamana kohti mustaa kaukana siintävää järveä. Jauhekinoksissa kahlatessaan hän mietti taas uutta runoa. Surullista runoa, johon voisi purkaa tunteensa. Runovihko, kadotettu runovihko ei ollut enää käytettävissä. Se ja sen runot olivat ainaisesti kadotettuja.

Michaela tuli tummavetisen järven rantaan. Usva järven yläpuolella sakeutui sakeutumistaan. Se muistutti jo suurta sinistä pilveä, eikä juurikaan tavallista sumua. Usva leijaili hiljaista liikettä järven lasimaisen pinnan yläpuolella, muttei koskaan koskettanut sitä. Michaela tuijotti usvaan. Se pysyi aivan yhtä läpitunkemattomana ja tiheämpänä, kuin yleensä, eikä väistynyt pois tytön katseen tieltä. Järven vesi oli peilityyni. Se oli kristallin kirkas tummuudestaan huolimatta ja suorastaan säihkyi, kun auringon valoläikkä osui siihen sankan usvan läpi. Tyttö katsoi sinne kaivaten ja harkitsi hetken jopa hukuttautumista. Hän ei olisi halunnut jäädä maahan kaiken tärkeän menetettyään. Houkutteleva vedenpinta välkkyi kauniisti kuin sanoen "Parempi sinun olisi olla täällä veden alla".

Järvi oli mustavetinen, mutta puhdas. Se oli kuin kuvastin, joka näytti kuvan hyvin tarkasti, mutta muuttuneena. Kuitenkin niin vähän muuttuneena, ettei murheisinsa hukkuva Michaela huomannut sitä. Hän tuijotti turhautuneena mustiin syvyyksiin pinnan alle ja ajatteli äitiään. Äitiä, joka oli kuollut hänen takiaan. Itsesyytösten ryöppy putosi tytön päälle. Se painoi hänen harteitaan hyvin raskaana muistuttaen koko ajan:
"Ilman sinua äitisi olisi saanut elää. Ilman sinua Beth ei olisi joutunut murehtimaan. Ilman sinua kaikki olisivat onnellisempia. Ilman sinua isäsi saisi elää onnellisena äitisi kanssa. Ilman sinua Frédériciä ei olisi erotettu. Ilman sinua Antonia olisi säästynyt kirjoittamisen vaivalta, eikä olisi joutunut olemaan kanssasi."
Tyttö ei kestänyt sitä. Kuitenkin pieni rehellinen ääni hänen sisällään sanoi:
"Ilman sinua Cècile McShadow olisi iskeytynyt luudalla maahan ja kuollut."
Michaela ei kuitenkaan kuunnellut ääntä, vaan vaimensi sen. Hän kiipesi korkealle valkealle kalliolle, jonka pystyi näkemään linnasta saakka. Tyttö asetti jalkansa huolellisesti jyrkän kallion kiipeyskelpoisiin koloihin ja pääsi kiipeämään yllättävän nopeasti kohti kallion lakea. Michaela räpytteli silmiään välttääkseen kyynelet ja kiipesi yhä nopeammin.

Kun tyttö pääsi valkean syysauringon valossa kylpevän kallion laelle edelleen itsesyytösten vallassa, hän laskeutui makamaan sileälle huipulle aivan veden ääreen. Kallion huippu ulottui aiva vedenpinnan yläpuolelle, jonka takia Michaelalla oli suora näköyhteys mustaan veteen. Järven tyynellä pinnalla kellui hieman sinistä jauhetta, mutta näkyi siinä muutakin. Kun tyttö katseli pitkään vettä, sen kalvoon muodostui kuva mustahiuksisesta naisesta. Naisen kirkkaat silmät tuikkivat tähtien lailla ja hänen huulensa vetäytyivät surumieliseen hymyyn. Tyttö katsoi naista ihmeissään. Michaela tunnisti hänet, vaikka nainen olinkin muuttunut hyvin paljon siitä, kun tyttö oli hänet viimeksi nähnyt.
"Äiti!" Michaela huudahti ja meinasi pudota hirveän tunnevyöryn voimasta alas kalliolta.
Hänen äitinsä Daniela Black hymyili edelleen, mutta silti hänen nuoren näköiset kasvonsa olivat surulliset ja kalmankalpeat, kuten hänen tyttärensäkin. Tytön kasvoille valui kyyneliä, kun hän katseli äitinsä vitivalkoisia kasvoja, jotka eivät enää olleet samat onnelliset kasvot kuin vuosia sitten. Ne näkyivät tumman veden alla hieman haaleasti, mutta kuitenkin niin selkeästi, että ne pystyi näkemään. Kasvot, ennen niin kauniit kasvot, jotka olivat jostain syystä muuttuneet kuolleen näköisiksi, riutuneiksi.

Kyynel putosi Michaelan poskeltalta järven veteen. Sen osuessa veden pintaan kuului kaunis helähtävä ääni ja kyynel rikkoi järven tyynen pinnan. Se muutti veden värin täysin. Kesti vain hetken ja veden kirkas musta väri poissa ja sen tilalla oli hailakan turkoosia. Turkoosi levisi joka puolelle järveä, joka alkoi hohtamaan kirkasta aavemaisen sinistä valoa. Tyttö seurasi värinvaihdosta ihmeissään. Sitten hän tuli katsoneeksi äitiään. Michaelan tummansiniset silmät olivat ensin vain vilkaisseet häntä, mutta hetken kuluttua ne kääntyivät taas äitiin, sillä tämä oli silmin nähden muutunut. Äidin hetki sitten niin kalvakat kasvot olivat taas ruusuiset ja onnellisen hymyilevät niinkuin vuosia sitten. Hänen kirkkaanvihreät silmänsä hymyilivät tähtinä tuikkien ja hymy, aito elävä hymy karehti hänen huulillaan.
"Äiti", tyttö huokasi kaiken surun kadottua hänestä itsestäänkin kuin taikaiskusta.
Hän tuijotti äidin kasvoja lumoutuneena onnen virratessa hänen sisälleen, eikä pystynyt räpäyttämään silmäänsäkään.
"Sinä palasit", Michaela sanoi tuskin kuiskausta kuuluvammalla äänellä, joka kuulosti onnellisemmalta kuin pitkään aikaan.
Äiti nyökkäsi ja hymy hänen kasvoillaan näytti hetki hetkeltä aidommalta, elävämmältä.

Ympärillä oleva sakea usva sekoittui turkoosin veden valoon. Ne eivät selvästikään sopineet yhteen, sillä usva alkoi hälvetä. Se katosi ja muuttui samalla enemmän usvamaiseksi samaan aikaan kun myös korkeat kinokset hopeansinistä jauhetta alkoivat liikehtiä levottomasti. Ne liukuivat hitaasti Kiellettyä metsää kohti ja alkoivat vähitellen kadota näkyvistä. Järven hohtava vesi alkoi sen sijaan kuplia. Siitä kuului kuohuva pauhu, joka täytti Michaelan korvat. Tyttö hämmästyi suunnattomasti kuplien kasvaessa yhä vain suuremmiksi. Ne valloittivat suuren järven pinta-alasta jo liki neljänneksen. Turkooseina ja massiivisina ne lähestyivät Danielan vedessä näkyviä kasvoja. Se säikytti Michaelaa hieman, mutta äidin rauhoittava hymy esti pelon tunkeutumista häneen. Kuplat lähestyivät läpikuultavan turkooseina äidin levollisia kasvoja. Yksi niistä imi toisia kuplia itseensä ja kasvoi ensitesstään. Se liikkui vedenpintaa pitkin yhä nopeammin ja nopeammin kohti kasvoja, joita Michaela niin rakasti, jotka hän oli toivonut näkevänsä siitä asti, kun ne olivat iäksi kadonneet hänen elämästään. Tyttö tuijotti kasvoja edelleen kuin lumouksen vallassa. Hän ei halunnut menettää hetkeäkään siitä ihanasta ajasta, jolloin hän vielä saisi katsella niitä. Hetki hetkeltä kasvot painuivat Michaelan verkkokalvoihin yhä syvemmälle. Ne tarkentuivat vedessä ja jokainen piirre muotoutui yhä täydellisemmäksi.

Suuri hailakan turkoosin värinen kupla lähestyi äidin kasvoja. Hän suhtautui siihen tyynesti, mutta Michaelaa jännitti hieman. Tyttö nimittäin mietti, mitä tapahtuisi, jos kupla osuisi. Se oli jo niin suuri, että sen sisään olisi jo mahtunut kolme Hagridia. Paisuessaan yhä suuremmaksi kupla alkoi hiljalleen irtaantua vedestä, jonka seurauksena kuohuva ääni voimistui. Se oli jo korvia huumaava, kun kupla tuli Michaelan äidin kohdalle. Se ilmaisi naisen sisäänsä, ei vain kasvoja, vaan äidin koko vartalon. Tyttö yritti olla kirkaisematta, kun kupla nousi hitaasti ilmaan ja veti äidin mukanaan. Michaela nousi nopeasti pystyyn. Hän halusi katsoa äitiä niin kauan, kuin vielä oli mahdollista. Pitkä smaragdinvihreä mekko, jonka värin kupla vääristi sinivihreäksi ja joka äidillä oli päällään oli hyvin yksinkertaisella tavalla kaunis. Se korosti hienosti kirkkaanvihreitä silmiä, eikä näyttänyt liian röyhelöiseltä.

Kupla, joka äitiä kuljetti tuli Michaelaa kohti. Tyttö seisoi ihmeissään paikoillaan aivan hievahtamatta, kunnes kuuli äitinsä tutun lempeän äänen, unohtuneen kauniin äänen, jonka hän oli jo unohtanut. Se tulvi häneen kuin feenikslinnun laulu tai maailman ihanin musiikki.
"Ojenna kätesi", ääni pyysi ja Michaela näki äitinsä hymyilevän yhä onnellisempana.
Tyttö odotti oikeaa hetkeä malttamattomana. Hän laski mielessään sekunteja, vaikka aika tuntui tunneilta. Michaela ei tiennyt miksi, mutta silti hän päätti seurata äänen neuvoa. Tyttö ojensi kätensä, kun kupla tuli turkoosina hohtaen hänen kohdalleen. Hän näki äitinsä ojentavan omaa veden jäljiltä märkää ja kylmää kättään häntä kohti. Äiti ojensi kätensä kuplan läpi. Michaela tuli aivan kallion reunalle ja ylettyi tarttumaan äitinsä käteen. Seuraavaksi hän tunsi, kun äidin hellä käsi veti hänet suuren turkoosin kuplan sisään. Kylmä raja, joka oli kuplan ja ulkoilman välissä tuntui selkäpiitä karmivalta, sillä se oli kuin jäätä. Michaela pääsi sen läpi varsinaisen kuplan sisään nopeasti. Hänen jalakansa irtoutuivat kalliosta ja hän vain sujahti kuplan sisälle.

Kuplan sisällä oli kuivaa ja lämmintä viileän syysilman jälkeen. Siellä tuoksui jokin suolainen ja ihme kyllä myös marmori. Kupla heijasti valon turkoosina ja vääristi värisävyt ja muodot heidän alapuolellaan avautuvista maisemista. Aurinko heidän yläpuolellaan näytti siltä, että sitä katsottaisiin meren pohjasta, eikä suinkaan korkealta ilmasta.
"Tyttäreni", Daniela aloitti hymyillen rohkaisevasti Michaelalle, "Sinun on etsittävä Carla, Carla Frei. Sinua uhkaa suuri vaara."
Kauhu hyökyi Michaelaan. Hän ei ollut varautunut sellaiseen. Silti tyttö nyökkäsi yrittäen olla näyttämättä pelkoaan.
"Hän kertoo sinulle Hen...", äiti jatkoi, mutta juuri silloin suuri raskas ovi pamahti kiinni.

Oven kova ääni herätti Michaelan. Äiti, kupla ja taivaan sini katosivat ja jäljelle jäi vain pimeä Sairaalasiipi, jossa tyttö makasi. Tyttö täyttyi taas murheilla ja itsesyytöksillä ja äidin kuolema tuntui entistä todellisemmalta.
'Voi miksei tuo uni voinut olla totta?' Michaela kysyi itseltään mielessään äänettömien kyynelten valuessa hänen poskiaan pitkin.

Michaela raotti silmiään ja näki, kun kaksi ihmistä asteli hiljaa häntä kohti.
"Kerroitko sinä siitä kenellekään, Khawala?" pitkä ja laiha mies tivasi karkealla äänellä sivellen hopeista partaansa
Tyttö tunnisti hänet professori Dumledoreksi, mutta ääni ei kuulunut hänelle. Se oli vaativa karhea ääni, joka oli kaukana Dumledoren omasta rauhallisesta äänestä. Kun Michaela raotti silmiään uudelleen hän näki Dumledoren takana kävelevän tytön, jonka Hagrid oli löytänyt Kielletystä metsästä. Tyttö oli vaihtanut valkoisen kaapunsa Tylypahkan vaakunalla varustettuun yöpukuun, joka oli arvatenkin lainattu koululta. Kun hän puhui hänen äänensä tärisi hieman.
"En, mutta nyt toivon, että olisin kertonut", hän vastasi nyrpeästi tuijottaen Dumledorea suoraan läpitunkeviin sinisiin silmiin omilla ruskeilla silmillään.
Professori Dumledore huokaisi helpotuksesta, mutta Michaela ei käsittänyt miksi hän teki niin.
"Sitten voimmekin vähän jutella", Dumledore sanoi oudon häijysti samalla karhealla äänellä kuin aikaisemminkin.
Hän istahti puhuessaan tyhjälle sängylle ja viittasi tytön tekemään samoin. Tyttö ei osoittanut pienintäkään merkkiä siitä, että olisi kuullut Dumledoren puheen, mutta hän situutui silti sängylle vastapäätä Michaelan sänkyä.
"Ennen kuin kerrot, miten pääsit karkuun minun täytyy suorittaa muutamia varotoimia", professori selitti viekkaasti. "Vaimennous!" hän huudahti tähdäten sauvallaan ensin matami Pomfreyn nurkkausta sitten Michaelaa, joka tunsi kuin näkymätön äänieristetty seinä olisi ilmestynyt tyhjästä hänen ja Dumledoren väliin.
Tyttö näki kyllä yhä professori Dumledoren, vaikkei kuullutkaan tämän puhetta. Hän mietti syytä siihen, miksi Dumledore oli puhunut niin omituisesti ja mitä äiti oli tarkoittanut unessa, kun hänen silmänsä painuivat hiljalleen kiinni ja hän nukahti väsyneenä ja ihmeissään.

Vastaus:

Onnistuit hyvin luomaan tekstiin unenomaisen tunnelman ja rikastamaan sitä kuvailulla. Teksti on kovin kaunista, teet mukavia sanavalintoja. Sen sijaan toistuvuutta on jälleen aika paljon, jotkin adjektiivit toistuvat tekstissä monia kertoja ja hieman tönköttävät tekstiä. Synonyymit ja uudet ilmaukset voisivat korjata tätä hieman. Esimerkiksi turkoosi (10ker), usva (8krt) ja jauhe (6krt) toistuivat tässä luvussa jopa hieman kyllästymiseen asti.

Kappaleet oli jaettu hyvin ja varsinaisia kirjotusvirheitä en huomannut. Dumbledoren nimestä puuttoi jossakinkohden b.

Michaelan suru on hyvin käsinkosketeltavaa ja aitoa. Hän saanut kokea monenmoista ja suruun sulkeutuminen on varmasti hänelle hyvin ominaista. Toivottavasti tyttö saa käsitellyksiä kaikkia sekä menneitä että vasta ilmenneitä murheitaan, jotta ne eivät painaisi liikaa hänen harteillaan. Samalla Tylypahkassa taitaa olla meneillään jotain uhkaavaa, samoin kuin koko velhomaailmassa.
Uhkaava Dumbledore tai häntä esittävä henkilö jäi kutkuttamaan mieltä.

Saat: 4 kaljuunaa ja 3 tupapistettä.
-Aline-

Nimi: Michaela Black

02.03.2017 00:46
Luku 24

"Ootko kunnossa?" Hagridin ääni kysyi Michaelalta, joka kuuli sanat vain alitajuntansa rajamailla.
Tyttö kuuli sen hämärästi, muttei pystynyt sisäistämään yhtään sanaa. Ne ikään kuin karkasivat hänen aivoistaan, enne kuin hän pystyi muistamaan ne. Michaela yritti kiivaasti päästä alitajunnan rajan yli normaaliin ajatusmaailmaansa pois omituisista vieraista ajatuksista, muttu sumu ajatusmaailmoiden välillä esti häntä pysäyttäen tytön alitajunnan rajalle. Hänen silmänsä olivat hopeisen usvan peitossa, eikä hän oikein ymmärtänyt asioita rajan sillä puolella. Runovihon himmeä kuva leijui sumussa thestralien ja muiden omituisten ihmeotusten seassa. Sitten, aivan yhtäkkiä tytön päässä kuului ääni, joka täytti tämän pään käärmemäisenä ja aivan selvänä kaiken usvan keskellä.
"Tyttö on jätettävä henkiin, mutta vain toistaiseksi", ääni sanoi.
Se oli etäisesti tuttu, mutta Michaela ei muistanut, missä oli kuullut sen ennen kuin usvan keskelle muodostui kuva tummasta naisesta, jonka myrkynvihreät silmät loistivat häijysti. Se oli Loa. Sen hänkin tajusi vaikkakin hämärästi.
"Mutta se voi olla vaikeaa, valtiattareni", toinen kimeähkö ääni sanoi kuulostaen epävarmalta.
Sitä ääntä Michaela ei tuntenut. Äänen epävarmuuteen sekoittui samanlaista inhoa ja halveksuntaa, jota kuuli monesti, kun puhuttiin käärmeistä tai joistain muista ihmisten mielestä ällöttävistä eliöistä. Se kuulosti myös hitusen pelokkaalta, mutta vain hitusen. Michaelasta tuntui kuitenkin siltä, että Loa aisti pelon muissa ihmisissä. Hän siirtyi ajatuksissaan lähemmäs tuntematonta ääntä kuullakseen paremmin, muttei silti tuntenut sitä.

"Epäiletkö kenties minun mahtiani?" Loan ääni kysyi uhkaavasti, "Minulla on keinoni epäuskoisia palvelijoita varten."
Michaela kuuli alitajuntansa rajoilla Hagridin äänen, mutta se oli hyvin vaimea. Hän keskittyi sen vuoksi Hagridin sijaan tyttöön ja Loaan, joiden ääni kaikui selkeänä Michaelan päässä.
"Kidutuskirous?" kimeäänisen tytön ääni kysyi kuuloataen sillä kertaa vähemmän epävarmalta, mutta enemmän halveksivalta.
Äänet kuuluivat sillä hetkellä entistäkin kovempina, kun taas Hagridin ääni vaimeni vaimenemistaan. Kirkas hopeinen usva Michaelan alitajunnassa sakeutui, kun sinne tunkeutui taas Loan ääni:
"Ei, Khawala. Jotain pahempaa."
Loan ääni hiipui hetkeksi kuulumattomiin, mutta sen jälkeen hän huudahti kuulostaen hyvin tyytyväiseltä:
"Tulejo nukke! Tulejo neula!"
Michaela ehti hetken tajuta, mitä Loa aikoi tehdä, ennen kuin hänen alitajuntansa täyttyi kimeällä kiljunnalla.
"Ei!" hän kuuli itsensä huutavan vieraalla äänellä.
Micahela ei kuitenkaan tuntenut kipua. Joku toinen kiljui hänen päänsä sisällä kimeällä kirkkaalla äänellä ja siihen sekoittui Loan kolkko nauru. Michaela nousi pystyyn vasten omaa tahtoaan ja sitten aivan yllätäen se kaikki katosi.

Kuu loi himmeää hieman aavemaista valoaan yöhön. Michaela piti kuitenkin kuun valosta, eikä pelännyt sen loisteen synnyttämiä varjoja. Taivas oli pilvetön ja tyyni, eikä kuulunut risahdustakaan. Muutama lehti leijaili silloin tällöin hiljaa maahan. Hetki oli suorastaan vaarallisen rauhallinen, kuin tyyni ennen myrskyä. Hiljaisuus oli käsin kosketeltavaa varsinkin Michaelan mielestä, koska hänen päänsä oli juuri äsken ollut täynnä kovaa kiljuntaa. Tyttö horjui sillä hetkellä hyvin monella tapaa. Hän nimittäin meinasi kaatua ja samaan aikaan hän horjui alitajunnan ja tajunnan rajoilla, kunnes tällä kertaa selvänä kuuluva Hagridin ääni havahdutti Michaelan pysyvästi. "Ootko kunnossa?" ääni kysyi hieman levottomana.
Tyttö ei tiennyt sitä itsekään, mutta nyökkäsi silti niin, että jopa kuun hämärässä valossa sen pystyi näkemään. Hagrid ei näyttänyt vakuuttuneelta. Hän parran peittämät kasvonsa olivat täysin vakavat ja silmien ystävällinen kiilto oli muuttunut huolestuneeksi. Michaela huomasi myös, että Hagrid vilkuili vähän väliä hermostuneesti ympärilleen, kuin jokin voisi hyökätä yön varjoista, puiden takaa tai maan alta.

"Mitä on tapahtunut?" Michaela kysyi huomatessaan, ettei kaikki ollut kohdallaan.
Hän katseli ympärilleen huolestuen vain itsekin. He olivat jonkinlaisella metsäaukealla, jota ympäröi sankka metsä ja jonka tallattu nurmikko oli lehtien peitossa. Thestralilauma liikuskeli levottomasti aukealla ja yritti selvästi kertoa jotain. Niiden hermostuneet hirnahdukset kaikuivat yön pimeydessä verta hyytävinä, mutta Michaela ei enää pelännyt niitä. Hän luotti niihin ja Hagridiin, joka oli sanonut niiden olevan vaarattomia. Eniten tytön huomio kääntyi kuitenkin valtavaan kuoppaan, jonka seinät olivat aivan pyöreät ja tasaiset. Kuoppa oli aika syvä ja sen pohjalle oli laskettu tikkaat, jotka seisoivat sen tasaista seinää vasten suorina. Kun Michaela käveli lähemmäs kuoppaa, hän näki, että sen pohjalta alkoi tunneli, josta kajasti hieman valoa. Sillä aikaa, kun hän katseli ympärilleen Hagrid mietti, kuinka paljon kertoisi tytölle.
"Me lennettiin tänne ja sit sulla meni taju ja et ymmärtänyt yhtikäs mitään. Sit thestrali laski sut maahan ja mä menin tutkii tuota tunnelii", hän selitti osoittaen valtavalla kädellään kuoppaa, "Ja siel tunnelissa oli tyttö. Mä nostin sen pois sieltä ja se on kai tajuton."
Sanoessaan "tyttö" Hagrid viittoi taakseen ja siellä, punakirjavan lehtimaton päällä makasi tumma nuori tyttö, jolla oli mustat hiukset ja kaapu, joka oli ennen ollut valkea, mutta sillä hetkellä se oli niin likainen, että valkoinen väri näkyi vain hieman monien tahrojen läpi. Tytön ruskeat silmät olivat puoliksi kiinni ja hänen kasvoillaan oli kauhistunut ilme. Kuitenkin, likaisia hiuksia ja sotkuista kaapua lukuunottamatta hän oli oikein hyvännäköinen.

Michaela tuijotti tyttöä ihmeissään. Tämä näytti etäisesti tutulta, muttei hän ymmärtänyt miten. Ei tyttö ainakaan Tylypahkassa ollut. Siitä Michaela oli aivan varma. Mustahiuksinen maassa makaava tyttö oli hyvin pienikasvuinen ja aika laiha. Hän näytti siltä, ettei ollut koko elämänsä aikana kokenut mitään mukavaa. Tytön ulkonäköä tarkasteltuaan Michaela siirsi katseensa tämän kaavun taskuun, josta pisti esiin pergamenttikirje. Hän käveli lähemmäs tyttöä ja otti kirjeen käteensä tunnistaen heti vanhan pergamenttikirjekuoren, joka oli täysin samanlainen, kuin se, jossa hänen Tylypahkan kutsukirjeensä oli. Siinä luki smaragdinvihreällä musteella kirjoitettu osoite, joka oli osittain lian peitossa, mutta silti melkein luettavassa kunnossa:

Neiti C. Elliott
Pienin murattia kasvava huone
Haamukartano
Kummituskuja 13
Lontoo

Michaela tuijotti kirjettä ihmeissään. Se näytti monta kertaa luetulta ja siinä oli Tylypahkan sinetti, sekä likaa ja jotain, joka näytti epäilyttävästi vereltä. Hagrid tarkkaili salaa Michaelaa, koska halusi nähdä, miten tämä reagoi. Hän kuitenkin hämmästyi, kun näki kirjeen, jota Michaela piti kädessään.
"Mikä kirje tuo on?" Hagrid kysyi edelleen hieman huolestuneena ja tuli lähemmäs nähdäkseen pimeässä pergamenttiin kirjoitetun osoitteen.
Hän otti kirjeen Michaelan ojennetusta kädestä ja luki äänettömästi osoitteen. Michaela tuijotti edelleen valkokaapuista tyttöä ja hänen mieleensä alkoi hitaasti, mutta varmasti muotoutua kuva tytöstä, jonka ruskeat silmät välähtävät, kun tämä perääntyy kauemmas Loasta. Sitten hän tajusi, että tyttö oli sama kuin unessa. Todellinen henkilö, eikä vain hänen omaa mielikuvitustaan.
"Ahaa", Hagrid sanoi tietäväisen hymyn levitessä hänen kasvoilleen, "Tää on se likka, joka ei päässy Tylypahkaa, vaikka sen ois pitäny. Se katos jäljettömiin."
Michaela katsoi Hagridia hämmästyneenä kuun valaistessa tämän hymyileviä kasvoja.
"Tästä pittää kertoa Dumledorelle", jätti sanoi, "Meidän on paras lähtee linnaan ja jättää tää asia muiden tutkittavaks."
Kun Michaela mietti Hagridin sanoja ja liitti ne kuulemaansa tuntui mahdottomalta, että Loan Khawalaksi kutsuma tyttö oli siellä. Tytön ajatukset menivät solmuun.
"Mutta eihän voi olla mahdollista, että Loa on täällä", hän mumisi hiljaa muistellen Loan sanoja, jotka hän oli kuullut.
Kaikki tuntui kuitenkin liian mahdottomalta ollakseen totta.

Michaelan mietteet keskeytti kuitenkin ääni. Se oli kimeä ja hieman säikähtänyt. Tyttö joutui hetken katselemaan ympärilleen tajutakseen, mistä ääni tuli.
"Ei, valtiatar, älä tee sitä!" ääni huusi pelokkaasti.
Michaela ja Hagrid tuijottivat molemmat maassa makaavaa tyttöä, joka oli alkanut kiemurtelemaan ja pyörimään, niin kuin lapsi, joka näkee painajaista ja yrittää puolustaa itseään unen hirviöitä vastaan.
"Herää", Hagrid sanoi määrätietoisesti, mutta ei ollenkaan tylysti.
Se toimi. Tyttö lakkasi pyörimästä ja nousi istumaan.
"Onko valtiatar, onko Loa täällä", hän kysyi samalla pelokkaalla äänellä hämmästynyt ilme kasvoillaan.
Hagrid katsoi häntä vähintään yhtä hämmästyneenä.
"Ei ole Loaa, mutta yksi Lea on, Lea McLaren", hän sanoi hämmästyksestä toivuttuaan.
Michaela tuijotti tyttöä, joka kasvoille levisi arka, mutta huojentunut hymy, joka valaisi hänen aika säikyt kasvonsa. Hän ei itse hymyillyt, mutta hänen tummat silmänsä hymyilivät rohkaisevasti ja antoivat tytölle voimia jatkaa.
"Minun on kerrottava...", hän alkoi selittämään hieman epävarmasti, mutta Hagrid keskeytti hänet.
"Alkaa olla jo myöhä", Hagrid sanoi, "Meidän on lähdettävä linnaan."
"Linnaan"-sanan kuullessaa valkokaapuinen tyttö hätkähti ja sai taas kasvoilleen säikyn ilmeen.
"Linnaan", hän toisti heikolla äänellä ja vilkuili pelokkaasti ympärilleen, "Eikai vankilaan. Miksi meidän sinne pitää mennä?"
Michaela ihmetteli ensin, mistä johtuen tyttö pelkäsi linnaa, mutta tytön viimeisten sanojensa kohdalla hän ymmärsi. Hagrid sen sijaan ei ymmärtänyt.
"Tylypahkan linnaan", hän selvensi, "Mut minkä takia sä sitä linnaa pelkäät?"
Tyttö ei vastannut. Hän tuijotti vain mykkänä uneksuvaksi muuttunut ilme kasvoillaan Hagridia, eikä voinut olla ihmettelämättä tämän suurta kokoa ja kesyttömiä hiuksia, sekä partaa. Siispä Michaela päätti kertoa Hagridille, joka odotti vastausta tuijottaen tyttöä, joka ei selvästikään pitänyt tuijotuksesta, joka kohdistui häneen.
"Hagrid, linna on nimitys jästien vankilasta", hän selitti.

Hagrid ei näyttänyt siltä, että olisi täysin ymmärtänyt asian, mutta hän nyökkäsi silti hyväksyvästi ja sanoi:
"No niin, lähdetäämpä sitten."
Hän otti suuren nahkatakkinsa isoimmasta taskusta rautaisen lyhdyn ja vanhannäköisen kuluneen tulitikkurasian. Kun Michaela katseli rasiaa, hän huomasi, ettei se ollut aivan tavallinen. Nimittäin, kun Hagrid avasi sen, ja sanoi "Sytytä lyhty" tulitikku ampaisi raiasta, raapaisi sen tummunutta kylkeä ja sytyttyään liisi kohti lyhdyn kynttilää ja sytytti senkin. Sen jälkeen se sammui itsestään ja palasi laatikkoon näyttäen taas samalta, kuin ennen käyttöä. Hagrid nosti tulitikkurasian käteensä ja sulki sen tyttöjen katsellessa ihmetellen vieressä. Hän pani rasian takaisin taskuun näyttäen siltä, ettei mitään erikoista olisi tapahtunut. Michaela näki lyhdyn valossa, että maassa oli kohtia, joissa nurmelle oli kaatunut jonkinlaista sinertävän hopeista jauhetta pieniksi kasoiksi, joita oli siellä täällä joka puolella aukeaa. Hän pani merkille, että suurimmat kasat olivat kuopan lähellä. Ne olivat epätasaisia ja kummallisen näköisiä, kuten kääpiökokoiset sinertävät muurahaiskeot paitsi, että ne hohtivat jonkinlaista hämärää valoa, mutta vain jos valo osui niihin. Kun ne olivat vain pimeässä, ne näyttivät aivan tavallisilta, eivätkä enää hohtaneet.

Michaela ei kuitenkaan ehtinyt ihmetellä niitä kauempaa, sillä Hagrid oli jo lähtenyt harppomaan aukean laidalta alkavalle kapealle kiemurtelevalle metsäpolulle. Toinen tyttö, jota Loa oli kutsunut Khawalaksi oli kuitenkin jäänyt odottamaan häntä. Hagrid ei kuitenkaan näyttänyt huomaavan sitä. Michaela nosti katseensa jauheesta, jota hän oli pysähtynyt katsomaan ja hänen katseensa kohtasi tytön ruskeat silmät.
"Mikä on nimesi?" tyttö kysyi yllättäen Michaelalta, joka hätkähti hieman, kun vieras ihminen puhutteli häntä.
Noita katsahti kysyjää hämillään ja sanoi sitten tuskin kuuluvalla äänellä:
"Michaela, Michaela Black."
Nimen kuullessaan toinen tyttö kauhistui silmin nähtävästi. Hän haukkoi henkeään ja hänen ruskeat silmänsä välkähtivät pelosta. Michaela itse ei voinut käsittää reaktion syytä. Hän ei nähnyt nimessään mitään kauheaa, jota pitäisi peleätä. Kun tyttö katsoi säikähtänyttä kysyvästi, tämä selitti:
"Valtiatar puhuu sinusta paljon yksin ollessaan. Paljon kaikkea pahaa. Hän luulee, etten minä kuule, mutta minulla on erityisen tarkka kuulo."
"Tiedän", Michaela sanoi muistaen taas unensa, muttei hänellä ollut aavistustakaan, miksi toinen pelkäsi nimeä.

"Valtiatar, hän, hän", tyttö aloitti kalveten liidunvalkeaksi, "hän suunnittelee..."
Mutta juuri silloin hänet keskeytti kova suhahdus. Samassa Michaelan pään yli singahti nuoli, joka lensi viereiseen puuhun. Kuin yhteisestä sopimuksesta tytöt suoristautuivat ja ryntäsivät polulle.
"Älä ammu, Bane, he ovat vain koululaisia", kuului uneksuva ääni heidän takaansa.
He eivät silti lopettaneet juoksuaan. Terävät neulaset ja risut repivät naarmuja heidän jalkoihinsa, mutta Michaela huomasi, ettei valkokaapuinen tyttö näyttänyt tuntavan sitä. Kaiken lisäksi tyttö juoksi metsän maastossa, eikä kapealla neulasien ja lehtien peittämällä polulla. Hän oli nopea kuin tuuli ja juoksi hyvin kevyesti näyttäen nauttivan siitä. Michaela sen sijaan, no, hän ei ollut kovin urheilullinen, mutta lentämisestä hän piti. Juoksi taas ei oiken ollut hänen lajinsa. Silti noita juoksi yrittäen pysyä toisen perässä, vaikka huomasikin sen lähes mahdottomaksi. Toinen tyttö kuitenkin odotti häntä. Hän jäi monta kertaa seisomaan jonkin sammaleisen kiven tai lahon kannon päälle vihellellen iloisesti, kuin häkistä päässyt lintu, joka lauloi onneaan ilman sanoja. Erään kerran, kun tyttö kiipesi taas suuren kiven päälle, Michaela huomasi, ettei tällä ollut kunnon kenkiä. Hänen jaloissaan oli vain hyvin ohutpohjaiset ja monella ylimmääräisellä kiinnikkeellä varustetut sandaalit, joiden rusehtava väri oli haalentunut ja näytti sillä hetkellä samalta kuin tytön jalkojen iho. Loan Khawalaksi kutsuma tyttö ei kuitenkaan juuri näyttänyt välittävän pukeutumisestaan. Hän hymyili ja istuutui kivelle näyttäen siltä, ettei olisi vuosikausiin ollut niin iloinen.

Kun Michaela saavutti tytön taas, hän huohotti hieman ja pysähtyi hetkeksi kiven luo. Tyttö vislasi ja heilutteli jalkojaan näyttäen siltä, että haluaisi jäädä metsään ikiajoiksi. Niin hän ei kuitenkaan tehnyt, sillä heti kun Michaela lähti juoksemaan tyttö hypähti kiveltä kevyesti kuin vuorikauris ja jatkoi omaa juoksuaan välittämättä edelleenkään haavoja raapivista oksista. Hänen kevyet askelensa aiheuttivat vain vähän ääntä, eivätkä juuri näyttäneet siltä, että olisivat samdaalien askelia. Tyttö liikkui sulavasti maaston muodot huomioon ottaen ja näytti siltä, että olisi juossut sandaalit jalassa koko ikänsä. Ruskaiset puut vilisivät tytön ohi yön tummina varjoina, kun hän juoksi ja hyppeli vihellellen pienten kantojen ja lehtiröykkiöiden yli. Hän ehti Hagridin luo ensimmäisenä, mutta Michaelalla, joka oli jäänyt jälkeen oli hieman hankaluuksia ehtiä hänen luokseen. Musta lepattava kaapu meinasi koko ajan tarttua oksiin ja kantoihin. Michaela ihmetteli, miksi vain hänen kaapunsa tarttui, sillä hän ei ollut huomannut että valkokaapuinen tyttö oli vain tyynesti kiskonut kaavun irti välittämättä siitä, menikö se rikki vaiko ei.

Kun Michaela vihdoinkin ehti Hagridin luo, he olivat jo Kielletyn metsän laidassa. Kuu oli laskeutunut yhä vain alemmas ja kun hän katsoi kelloaan, se näytti puoli kahta. Hieman huohottaen Michaela liittyi Hagiridin ja kaurismaisesti tytön äänettömään seuraan. Hän antoi hengityksensä tasaantua ja sai siten paremmin ajatuksensa kulkemaan.
'Mitähän tyttö yritti sanoa?' Michaela kysyi itseltään yhä uudestaan ja uudestaan.
Hän käveli pienen välimatkan päässä Hagridista ja tytöstä päässään miljoonia kysyksiä, joihin hän ei voisi saada vastausta.
'Mitä sinertävä jauhe on? Onko se vaarallista? Mitä tunnelin päässä on? Onko siellä vastaus ensimmäisiin kysymyksiin? Mitä Loa mahtaa sillä hetkellä tehdä? Missä hän on?' Michaela pohti ja piti ajatuksensa tiukasti tärkeimmissä kysymyksissä, eikä takertunut pikkuseikkoihin.
Hän ohitti Hagridin mökin ja muisti taas kaipaamansa runovihon, jota hän oli alunperin lähtenyt hakemaan ja tajusi samassa aiemmin keksimässään sunnitelmassa suuren aukon.
'Jos olisin yrittänyt toteuttaa suunnitelmani, miten olisin tiennyt, mikä on oikea lehtikasa?' tyttö mietti suutuen omalle unohdukselleen.
Hän katseli ympärilleen ja näki lähellään vain nurmea, lehtikasoja, Hagridin ja tytön, jonka Hagrid oli löytänyt tunnelista, C. Elliottin. Sitten Michaelan päähän pälkähti ajatus.
'Khawalahan alkaa k-kirjaimella, ei c-kirjaimella', noita pohti ja sai siitä uuden mietteen jo muutenkin kysymyksiä, arvauksia ja ajatuksia täyteen päähänsä.

Michaela huomasi, että oli mietteidensä aikana hidastanut kävelytahtiaan huomaamattaan. Hän oli jäänyt jo kauas Hagridin ja C. Elliottin taakse. He olivat nimittäin jo lähellä linnan ovea. Michaela huokaisi. Hän oli hyvin väsynyt, mutta viimeisen kerran sinä yönä hänen oli juostava. Vilkaistuaan kerran ympärilleen tyttö otti kasvoilleen päättäväisen ilmeen ja nopeutti askelensa juoksuksi. Hän katseli maahan ja näki sivusilmällä, kuinka lehtikasat harvenivat ja ylämäki jyrkkeni.

Michaela hengitti raskaasti ja hänen kylkeään pisti, kun hän vihdoin viimein ikuisuudelta tuntuneen ajan kuluttua hoippui linnan portaille. Hagrid piti ovea auki hänelle ja kodikas kutsuva tuoksu täytti Michaelan sieraimet, kun tämä astui korkeakattoiseen eteishalliin, joka näytti pimeässä aivan yhtä ylväältä kuin päivänvalossakin. Valkokaapuinen tyttö oli jo siellä. Hän katseli jokaista yksityiskohtaa tarkasti ja yritti painaa ne mieleensä, ettei mikään unohtuisi. Michaelan astuttua sisään Hagridkin tuli sinne ja lukitsi oven perässään kiinni.
"Sun ei tartte tulla Dumledoren kansliaan. Me selvitetään siellä asioita. Saat mennä suoraan nukkumaan", Hagrid sanoi Michaelalle, joka oli mennyt sandaalijalkaisen tytön luontutkimaan yksityiskohtia.
Hagridin sanat kuultuaan hän nyökkäsi suunnattoman kiitollisena. Tyttö lähti eteenpäin vievään käytävään ja kuunteli Hagridin askeleita tämän johdataessa vierasta kohti kansliaa. Hän hoippui koko matkan Sairaalasiipeen ihmetelle, miten pysyi pystyssä.

Hämärät käytävät seurasivat toisiaan ja sitten, vihdoin viimein Sairaalasiiven tuttu raskas ovi oli Michaelan edessä. Tyttö kiskoi sen auki viimeisillä voimillaan ja astui sisään aivan tyhjään Sairaalasiipeen, jonka hämärä tuntui niin kotoisalta Kielletyn metsän hämärään verrattuna. Se oli ihmeellinen tunne, jonka vain harva saa tuntea. Sairaalasiipi näkyi tytölle aivan uudessa valossa, kun hän käveli hitaasti viimeisiä metrejään ennen sängyn luo tuloa. Hänen askelensa haparoivat hieman, mutta Michaela horjui jo vaarallisesti, kun hän vihdoin ja viimein pääsi vuoteensa luo. Hän kaatui sängyn valkeisiin lakanoihin ja nukahti miltei heti.

Vastaus:

Michaelan unenomaiset näyt ovat hieman pelottavia, mutta myös lukijan kannalta erittäin kiinnostavia. Miksi tyttö niitä mahtaa nähdä ja mitä kaikkea Loa suunnittelee? Hän on mielenkiintoinen pahishahmo, jonka toimia juonenkäänteiden aikana seuraa mielellään.

Oi, löytynyt tyttö onkin jälleen uusi mysteeri ratkaistavaksi. Mitä hän mahtaa tietää, miksi hän katosi ja mitä kaikkea hänelle onkaan tapahtunut. Myös Michaelalla on pohdittavanaan useita kysymyksiä. Sait hyvin taas kuljetetuksi juonta eteenpäin ja uusia käänteitä mukaan tarinaan.

Erityisesti pidin maagisesta lyhdystä ja tulitikuista, jotka olivat ihanasti taikamaailmaan istuva yksityiskohta!

Ehkä samankaltaiset kuvaukset toistuivat hieman liikaa aiempi huomioiden. Esimerkiksi thestralien äännähdykset olivat aina vertahyytäviä (huom. yhdyssana). Ehkäpä laajempi adjektiivien valinta tai kuvauksen monipuolistaminen toistamisen sijaan voisi myös lisätä värikkyyttä tarinaan. Tämä jäi päällimmäisenä mieleen. :)

Saat: 4 kaljuunaa ja 4 tupapistettä.
-Aline-

Nimi: Michaela Black

27.02.2017 15:57
Luku 23

Yön pimeys laskeutui linnaan ja sen laajoille tiluksille. Michaela näki juuri ja juuri eteensä istuessa kalpeat kasvot kyynelistä märkänä ja silmät itkusta turvonneina linnan portailla. Illan koleus ja viileys tunkeutuivat hänen sisälleen, mutta lämminverinen tyttö ei välittänyt siitä. Sisälle linnaan Michaela ei halunnut mennä, eikä hän muutenkaan olisi voinut mennä sinne. Sen kodikas lämpö ja iloinen ilmapiiri eivät sopineet ollenkaan tämän nuoren noidan mielentilaan. Michaelan mieltä painoi moni asia ja hän odotti täydellistä pimeyttä, jolloin hän voisi toteuttaa suunnitelman, jonka tyttö oli itse keksinyt runovihkonsa pelastamiseksi niinä pitkinä tunteina, jolloin hän oli siinä istunut. Tyttö kertasi juuri suunnitelmaa mielessään, kun hän kuuli tutun rauhallisen ihmisäänen takaansa.
"Michaela, etkö tule nukkumaan?" Antonia de Rosa kysyi astuessaan ulko-ovesta ystävänsä luo.
Michaela kääntyi katsomaan takanaan seisovaa mustakiharaista tyttöä, jota olisi hyvin voinut luulla hänen sisarekseen ulkonäön perusteella. Tytön synkkään mieleen syttyi toivon kipinä, kun hän huomasi, että oli vielä sentään joitakin, jotka eivät inhonneet häntä.
"En, minun on tehtävä vielä yksi juttu", Michaela vastasi ja yritti hymyillä, mutta se teki kipeää.
Hänen ystävänsä nyökkäsi ymmärtäväisesti. Antoniassa oli nimittäin se hyvä puoli, että hän ei udellut koskaan muiden asioita, jos he eivät halunneet kertoa niitä. Michaela oli siitä ominaisuudesta hyvin kiitollinen.
"No, hyvää yötä sitten", Antonia toivotti ja avasi linnan oven lähteäkseen.
"Hyvää yötä", Michaelakin sanoi katsoen ystäväänsä, kunnes tämä katosi näkyvistä ja sekoittui muiden käytävillä kuljeksivien oppilaiden mereen.
Hän kääntyi takaisi pihaan päin ja valmistautui lähtemään.

Kun kuu kipusi taivaankannelle ja tähdet tuikkivat kauniisti Michaela kertasi viimeisen kerran suunnitelman, jonka hän oli laatinut. Hän tiesi, ettei se ollut kovin hyvä, mutta paremman suunnitelman toteutus olisi vaatinut enemmän ihmisiä. Nuori noita varmisti vielä, että pitkä hopeavaahterasauva oli edelleen hänen toisessa taskussaan. Sitten tyttö lähti liikkeelle ja suuntasi hiljaiset askelensa kohti mökkiä Kielletyn metsän laidassa. Michaela näki mielikuvissaan yhä hurjempia taikaolentoja, joita Kielletyssä metsässä olisi voinut olla, muttä hän yritti silti olla ajattelematta niille kuvittelemiaan myrkkyhampaita ja raatelukynsiä. Noita kuuli kuivien lehtien rasahtelevan jalkojensa alla ja näki kuun himmeässä valossa polun, joka vei mökin luo, vaikka mökkiä ei vielä niin kaukaan näkynytkään. Tyttö kuulosteli levottomana ääniä ympärillään ja säikähti hieman jokaisesta oksan rasahduksestakin, sillä pelottavat taikaotukset vilisivät yhä hänen mielestään vuoroin lähestyen ja vuoroin karttaen häntä. Kun Michaela katsoi taakseen hän näki linnan ikkunoiden kutsuvan valon ja ajatteli kaipauksella Sairaalasiiven lämpöisiä sänkyjä, joiden pehmeät peitot tuntuisivat taivaallisilta, jos niihin pääsisi pitkän kiviportailla istumisen jälkeen. Michaela jatkoi kuitenkin matkaansa tietäen, ettei voisi nukkua silmällistäkään, ennen kuin runovihko olisi turvallisesti hänen koululaukussaan.

Yön koleus alkoi jo tuntua Michaelasta liian kylmältä, kun tämä näki jotain, joka kadotti hänestä kylmyyden tunteen ja jähmetti hänet paikalleen. Pelko otti tytöstä vallan, kun hän sattui katsahtamaan Kielletyn metsän reunaan. Hänen sydämensä pomppasi kurkkuun, kun tämä näki suuren siivekkään otuksen, jonka musta nahka roikkui löysänä luurankomaisen ruumiin päällä ja jonka suupielestä valui ohut verinoro. Otus seisoi hievahtamatta noin kymmenen metrin päässä Michaelasta, joka tuijotti sitä hetken ja mietti mielessään:
'Onko turvallista juosta karkuun?"
Yhtäkkiä otus astui askelen lähemmäs tyttöä. Se olisi riittänyt säikyttämään rohkeammankin, joten Michaela perääntyi peloissaan taaemmas. Yhden kammottavan hetken hän luuli tumman eläimen hyökkäävän, mutta se ei onneksi tehnyt niin. Se katseli noitaa suurilla ihmeellisen lempeillä silmillään ja käveli häntä kohti. Tyttö seisoi hetken liikahtamatta tuijottaen hitaasti ja rauhallisesti lähestyvää eläintä, joka näytti vaistoavan hänen pelkonsa.

Nuori noita alkoi perääntyä varovasti pitäen katseensa yhä valtavassa otuksessa, joka tuli koko ajan lähemmäksi. Yhtäkkiä Michaela tunsi sydämensä pysähtyvän. Hänen yläpuoleltaan kuului tasaisen hengityksen ääni ja sitten, aivan arvaamatta jonkinlainen hirnahdus, joka kuulosti paljon tavallista kimeämmältä ja kamalammalta. Se halkoi yön hiljaisuutta karmivana ja verta hyytävänä. Seuraavaksi tyttö kuuli raskaiden askelten töminää. Katsahtaessaan taakseen Michaela näki toisen samanlaisen otuksen, joka hirnui vimmatusti ja lähestyi häntä. Toinen otus oli kuitenkin ensimmäistä puolet pienempi, luultavasti vasta poikanen. Silti sen näkeminen riitti säikyttämään tytön perinpohjaisesti. Hän yritti juosta, paeta valtavien luurankomaisten otusten luota, mutta ei pystynyt siihen. Jokin voimakas vetovoima, jota ei voinut havaita mitenkään muuten, kuin tuntemalla sen veti Michaelaa niitä kohti, eikä päästänyt häntä kauemmas. Tyttö ei voinut olla huomaamatta, että taikasauva hänen taskussaan kääntyi aina siihen suuntaan, missä suurempi siivekäs otus oli. Se myötäili eläimen liikeitä täydellisesti, eikä kääntynyt hetkeksikään pois tummanahkaisesta olennosta, joka viuhtoi ilmaa valtavilla lepakkomaisilla siivillään rientäessään toisen kaltaisensa luo. Pienempi otus teki samoin. Sen voimakas siivenisku halkoi ilmaa ja osui Michaelaan, joka kaatui valtavasta voimasta, joka eläimellä oli siivissään. Hänen hiuksiinsa takertui lehtiä, joista osa putosi takaisin maahan, kun tyttö nousi ylös. Kuun himmeässä valossa noita näki juuri ja juuri, että otukset asetttuivat toistensa vierelle ja nousivat lentoon. Ne lensivät yhä korkeammalle ja Michaela joutui pitämään kiinni taikasauvastaan, ettei se yrittäisi lentää niiden luo.

Pikkuhiljaa sauva kuitenkin rauhoittui. Se ei enää yrittänyt vetää tyttöä kohti valtavia eläimiä, jotka liitelivät hitaasti Kieletyn metsän yläpuolella. Niiden siipien liikettä tuskin huomasikaan, kun ne laskeutuivat metsän siimekseen. Michaela työnsi thestralinjouhisauvan taskuunsa, ja jatkoi matkaansa taivasta tuijotellen.
'Miksi sauvani käyttäytyy omituisesti?' hän mietti itsekseen ja katseli haltijoituneena kauniin pyöreää täysikuuta päättäen, että kirjoittaisi siitäkin runon, jos hän vain saisi vihkonsa takaisin.
Ajatuksissaan tyttö ei katsonut eteensä, vaan törmäsi valtavaan lehtikasaan, joka sattui osumaan hänen reitilleen.
"Satutitko ittes?" matala ihmisääni, joka kuului Michaelan takaa kysyi.
Tyttö hätkähti, sillä hän ei ollut nähnyt matkansa varrella muita ihmisiä. Hän nousi lehtikasasta ja pudisteli enimmät lehdet vaatteistaan ja hiuksistaan. Michaela katsahti ylöspäin ja säikähti hieman nähdessään koppakuoriaisenmustien silmien kiiluvan pimeässä. Ne olivet kuitenkin ystävälliset silmät vailla ilkeyden häivääkään. Se rauhoitti tyttöä valtavasti ja pyyhki hänestä ne säikähdyksen rippeet, jotka olivat jääneet häneen valtavien eläinten lähdettyä.

"Osaatko sä puhua yhtikäs mitään?" kiiluvasilmäinen mies kysyi yllättäen.
Hän oli nimittäin tunnistanutt Michaelan samaksi tytöksi, jonka hän oli nähnyt aiemmin päivällä. Michaela nyökkäsi. Hän ei kuitenkaan muistanut, ettei siinä pimeydessä nyökkäystä voinut nähdä.
"No, turha mun on sitten kysyä, miksi sä oot tänne tullu, jos kerran oot mykkä", matalaääninen mies totesi vakanvana.
Hänen katseensa kiersi ympäri pihaa ja pysähtyi sitten Kielletyn metsän laitaan.
"Osaan minä puhua", Michaela kuiskasi haluten oikaista väärän käsityksen.
Hänkin katsahti Kiellettyyn metsään ja hänen silmänsä nauliutuivat laumaan luurankomaisia otuksia, jotka seisoivat siellä hievahtamatta tuijottaen häntä ja miestä, joka katseli eläimiä kiinnostuneen näköisenä. Kun mies huomasi Michaelan tuijottavan eläimiä hän alkoi hymyillä.
"Säkin siis näät ne", mies sanoi hänen hymynsä yhä vain levetessä.
Michaela nyökkäsi taas, mutta tajusi sitten, ettei sitä voinut nähdä, joten hän avasi suunsa ja vastasi hiljaa myöntävästi.
"Kenen sä näit kuolevan?" mies kysäisi katsellen edelleen otuksia.
Michaela ei ymmärtänyt, miksi mies sitä kysyi, eikä hän myöskään olisi halunnut puhua äidistään, mutta tyttö piti vastaamista velvollisuutenaan ja sanoi:
"Äitini."
Hänen kalpealle poskelleen putosi äänetön kyynel, sillä hän muisti edelleen valtavan räjähdyksen, jonka muisto tuntui sillä hetkellä elävämmältä kuin koskaan. Toinenkin kyynel putosi ja Michaela kiirehti pyyhkimään silmiään, joten hän ei huomannut miehen senhetkistä ilmettä, joka muistutti jotenkin hänen omaansa.

Kun kuu tuli pilven takaa tyttö katsoi miestä tarkemmin hän tunnisti tämän valtavan olemuksen.
"Thestralit, hienoja otuksii, nääs", mies sanoi äänellä, joka muistutti hieman matkaopasta, joka esittelee hienoa nähtävyyttä, "En tiiä, onko sulle kerrottu, mut vain kuoleman nähneet näkee thestralit. Muille ne on näkymättömiä."
Michaela ei ollut tiennyt sitä. Yhtäkkiä hänen päässään syttyi oivallus.
'Thestralinjouhi', hän ajatteli, 'Minun sauvassanihan on sellainen.'
Tyttö unohti tyystin kaiken muun ja alkoi miettiä sauvaansa.
"Entä jos sen käytös johtuu ytimestä tai, ei, ei se ole mahdollista, muuten se yrittäisi päästä noiden luo", hän mutisi itsekseen kuulematta puoliakaan miehen selostuksesta.

"Mut mähän oon aivan unohtanu kysyy sun nimee", mies keskeytti Michaelan ajatukset ja läimäytti käsiään yhteen, "Minä olen Rubeus Hagrid, Tylypahkan riistanvartia ja taikaeläinten hoidon opettaja."
Michaela kuunteli vain puolella korvalla yrittäen pitää mietteensä kasassa, kunnes hän tajusi, että häneltä odotettiin vastausta.
"Michaela Black", tyttö vastasi ja jatkoi taas uusien teorioiden keksimistä sauvan käyttäytymiseen.
Hagrid ei kuitenkaan antanut hänen miettiä kauaa.
"Black, olitko kenties sukua Sirius Blackille", hän kysyi lopettaen ainakin hetkeksi thestraleksta puhumisen.
Michaela mietti. Sirius Black kuulosti etäisesti tutulta. Oli ihan kuin hän olisi kuullut nimen jossain, mutta ei taatusti omassa sukupuussaan.
"En usko", tyttö vastasi yrittäen edelleen muistella isänsä sukua, mutta isänkin ajatteleminen teki kipeää.
"Ookoo", Hagrid sanoi lyhyesti.

Hagridin sanojan seurasi hiljaisuus, jonka rikkoi vain vaimea pöllön huhuilu jostain Kielletyn metsän siimeksestä. Michaela katseli edelleen metsän laidassa seisovaa otuslaumaa, mutta aivan uusin silmin. Hän ei enää pelännyt. Tyttön mietteet harhailivat eläimistä sauvaan. Herra Ollivanderin sanat:
"Thestralin jouhi on liian voimakas ydin sauvoihin" olivat painuneet hänen mieleensä unohtumattomina. Ne tuntuivat hyvin todelliselta, kun Michaela kertasi mielessään päivän tapahtumia.
"Sun ei varmaan pitäis olla täällä", Hagrid sanoi tajuten sen vasta silloin ja keskeytti tietämättään Michaelan mietteet, "Parasta, että saatan sinut linnaan, koska sen ovet lukitaan aina yöksi."
Michaela muisti taas vihkonsa, mutta ei uskaltanut kieltäytyä, sillä opettajan vastustamisesta menettäisi taatusti lisää tupapisteitä. Hagrid, joka ei tietenkään tiennyt vihkosta lähti jo harppomaan linnnaa kohti. Michaela huokaisi varsin kuuluvasti ja lähti Hagridin mukaan. Hän joutui juoksemaan pysyäkseen Hagridin vauhdissa, mutta silti hän jäi vääjäämättä jälkeen. Tyttö katseli kävellessään ympärilleen ja huomasi thestralien seuraavan heitä. Ne astelivat äänettömästi heitä kohti ja näyttivät haluavan kertoa jotakin. Hagrid ei kuitenkaan huomannut niitä, vaan käveli määrätietoisesti ylös loivaa rinnettä, jonka päällä linna seisoi. Michaelan mielestä thestralit eivät kuitenkaan näyttäneet enää uhkaavilta, joten hän ei välittänyt niistä, vaan keskitti ajatuksensa Hagridin perässä pysymiseen. Hän ehti juuri parahiksi katsahtaa taas eteenpäin ja huomasi lehtikasan edessään. Hagrid oli harpannut sen yli, mutta Michaela joutui kiertämään sen, koska se oli liian suuri ylitettäväksi. Kun hän oli kiertänyt sen hän joutui taas juoksemaan, sillä Hagrid oli saanut taas lisää etumatkaa. Tyttö kiihdytti vauhtiaan, eikä sen takia kuullut, että thestralit tulivat paljon lähemmäs. Hän juoksi nopeasti ja sai vihdoinkin Hagridin kiinni. Huohottaen tyttö hidasti vauhtinsa kävelyksi ja kuuli thestralien lähestyvien askelten kahisuttavan kuivia lehtiä. Michaela alkoi ihmettelemään, miksi ne seurasivat heitä, muttei ehtinyt ajatella asiaa sen enempää, koska Hagrid varoitti taakseen katsomatta:
"Sun kannattaa varoo portaissa. Ne ei näy kovin hyvin pimeessä."

Samassa Michaela tunsi painon vasemmalla olkapäällään. Kun hän katsahti siihen, hän näki tumman thestralin, joka painoi päätään hänen olkapäätänsä vasten ja jonka suuret silmät tuijottivat häntä kuin pyytäen jotain. Se hirnahti lohduttomasti vertahyytävällä äänellään, mutta sillä kertaa sen äänessä oli ripaus pelkoa. Hagrid kääntyi katsomaan Michaelaa ja näki thestralit, jotka olivat ryhmittyneet linnan portaiden eteen.
"Mitäs asiaa teillä on?" hän kysyi ja osoitti sanansa thestraleille, jotka oikoivat lepakonsiipiän sen näköisinä, että haluaisivat lentää.
Michaela katseli niitä ihmeissään ja hänen mieleensä piirtyi kuva, jossa suuri thestrali lensi maan yläpuolelta ihminen selässään. Hän mietti, olisiko se mahdollista samalla, kun Hagrid puheli thestraleille ja alkoi näyttää huolestuneelta.
"Mun on lähdettävä. Kun thestralit on noin levottomia jotain pahaa on varmast tapahtunu", Hagrid sanoi Michaelalle.
Thestralit näyttivät tosiaan levottomilta. Ne räpyttelivät siipiään ja yrittivät hoputtaa Hagridia.
"Mun täytyy kai ottaa sut mukaan, koska aikaa ei oo hukattavaks. Kiipeä tuon thestralin selkään", Hagrid kehotti ja riesni itse suurimman thestralin luo.
Michaela oli ihmeissään. Hän ei tiennyt, miten lähes kolmimetriaen luurankootuksen selkään voisi kiivetä. Hagrid piti sitä kuitenkin itsestäänselvyytenä ja heilautti toisen jalkansa thestralin toiselle puolelle. Valtava eläin alkoi räpyttää siipiään ja kohosi ilmaan. Michaela lähestyi epävarmana yhtä thestrala, joka laskeutui polvilleen ja laski siipensä maahan. Tyttö näki selvästi sen löysänä rokkkuvan ihon ja alkoi kiipeämään sen siivelle. Kun hän oli siiven puolivälissä thestrali nosti sen ylös niin, että Michaela putosi sen siipien väliin. Tyttö ei tiennyt, mistä voisi pitää kiinni, mutta siitä välittämättä eläin nousi jo ilmaan seuraten muuta laumaa. Kylmä ilma pieksi Michaelan kasvoja ja hän alkoi palelemaan entistäkin enemmän. Tyttö kietoi kaavun tiukemmin ympärilleen ja yritti kaikin voimin lämmittää itseään, mutta ei onnistunut. Kylmyys huokui ilman jokaisesta säikeestä ja kietoi hänet jäätävään peittoonsa. Ohut kaapu ei riittänyt lämmittämään korkealla ilmassa, sillä kova vauhti sai ilman käyttäytymään kuin se olisi kylmää pohjoistuulta. Michaela puristi thestralin löysänahkaista kaulaa epätoivoisesti. Eläin ei näyttänyt tuntevan kylmää lainkaan. Tyttö ihmetteli sitä. Kuutamon himmeässä valossa hän yritti nähdä jotain ja juuri ennen kuin viima painoi hänen silmänsä taas kiinni Michaela näki puiden latvojen lähestyvän kovaa vauhtia. He laskeutuivat maata kohti. Kylmä ilma lensi tyttöä päin. Siltä ainakin hänestä itsestään tuntui. Silmiä ei voinut pitää auki, sillä ne sulkeutuivat kovan tuulen voimasta heti, kun niitä yritti avata. Michaela kuuli ympärillään thestralin siipien viuhtovan äänen ja tuulen viuhunan, ennen kuin hänen silmänsä pimenivät ja hänen mielensä tyhjeni. Tyttö näki vain mustaa, eikä tuntenut enää mitään. Hän puristi edelleen pohkeillaan thestralin kylkiä, muttei tajunnut sitäkään kiitäessään tiedottomana maata kohti.

Vastaus:

Yöllinen tunnelma varsinkin edellisen tarinan tapahtumien jälkeen loi aika haikeaa tunnetta Michaelan ylle. Tyttö pääsi kuitenkin tutustumaan aika erilaisiin taikamaailman olentoihin ja samalla törmäsi uudelleen Hagridiin, joka onneksi ei ole niin pelottava kuin ensi kerralta olisi voinut arvella.

Mihinköhän thestralit kaksikon vievät?

Tässä luvussa on ihanan rauhallinen kulku, sillä et kiirehdi yhtäkään tapausta ja silti juoni etenee jatkuvasti eteenpäin. Kuvailu tehostaa tunnelmaa ja teksti on sujuvaa. Loppupuolella oli muutama kirjoitusvirhe unohtunut tekstin sekaan.

Saat: 4 kaljuunaa ja 3 tupapistettä.
-Aline-

Nimi: Michaela Black

22.02.2017 20:34
Luku 22

Michaelaa pyörrytti hieman. Se johtui osittain nälästä, mutta myös järkytyksestä, jonka Kalkaros oli aiheuttanut.
'Kymmenen pistettä', Michaela ajatteli kauhuissaan ja toisteli Kalkaroksen sanoja mielessään.
Sitten hän vilkaisi Bethiin, jonka kasvot olivat edelleen liidunvalkoiset. Beth oli kalvennut lähes yhtä kalpeaksi kuin Michaela aina oli. Hänen silmiensä iloinen tuike oli kadonnut jäljettömiin ja tilalle oli tullut järkytys. Se näytti johtuvan aivan muusta, kuin pisteiden menetyksestä. Beth tuijotti eteensä tyhjään kiviseinään ja mutisi jotain aivan hiljaa.
"Paljonko kello on?" hän kysyi hetken kuluttua oudon kimeällä äänellä, joka ei kuulostanut ollenkaan hänen tavalliselta ääneltään.
Michaela vilkaisi rannekelloaan ja sanoi hieman murtuneesti ajatellen edelleen kymmentä pistettä:
"Kymmentä vaille kuusi."
"Kymmentä vaille kuusi", Beth toisti edellistäkin järkyttyneempänä.
Hän ryhdistäytyi oitis ja näytti palanneen maan pinnalle.
"Meidän on lähdettävä, ettemme myöhästy", hän sanoi omalla ääneellään reippaan punan levitessä hänen kalpeille poskilleen.
Beth näytti siltä, että hän olisi juuri herännyt erittäin tuskallisesta unesta.

Michaela suoristautui ja vaihtoi Bethin kanssa katseen, joka tarkoitti "lähdetään". Hän työnsi kätensä taskuun ja vamisti, että hopeavaahterasauva oli sen sisällä. Beth odotti malttamattomana, kun Michaela otti mustan olkalaukkunsa ja kiirehti oven luo heti, kun Michaela oli valmis lähtemään. Beth avasi raskaan ulko-oven ja sanoi:
"Juostaan."
Michaela nyökkäsi. Hän lähti juoksemaan Bethin perässä huispauskenttää kohti. Harvinaisen kirkas syysaurinko välkkyi kaukana heidän edessään. Punertavareunaiset pilvet ympäröivät sitä, kun se aloitti hitaan laskunsa Kielletyn metsän taa. Punertavanoransseja lehtiä leijaili verkalleen puista ja syksyn tuoksu täytti Michaelan sieraimet, kun hän juoksi kaapu lepattaen Bethin rinnalle. Michaela näki valtavan miehen haravoimassa lehtiä mökkinsä luota ja katseli ympärilleen hämmästyneenä. Hän ei ollut koskaan tuntenut samoin. Oikea syksy, jollaista Espanjassa ei ollut täytti hänen mielensä ja sai hänet runolliselle tuulelle. Hän hidasti vauhtiaan löytääkseen oikeat sanat juuri keksimäänsä runon säkeeseen.

"Tule jo", Beth hoputti.
Michaela, joka oli pysähtynyt tuijottamaan taivaalle unelmoiva ilme kasvoillaan hätkähti. Hän kuuli Bethin äänen vain kaukaa katsellessaan valtavaa lintuparvea, joka lensi hieman haikeasti laulaen etelää kohti.
"Mitä?" Michaela kysyi katse edelleen linnuissa.
"Meidän on mentävä. Huispauskarsinnat alkavat", Beth selitti Michaelalle, joka vain vastentahtoisesti käänsi katseensa pois linnuista. Hän näytti hyvin jännittyneeltä. Beth tuijotti suoraan edessä päin avautuvalle huispausstadionille. Sen nurmikentälle oli kasaantunut hieman lehtiä ja valtavat maalisalot kimaltelivat auringon valossa. Michaela katseli kenttää vaikuttuneena, mutta piti ajatuksensa runossa. Beth sen sijaan keskitti ajatuksensa huispaukseen. Hän yritti pysyä tyynenä kävellessään kohti elämänsä mahdollisuutta, joka häämötti aivan hänen edessään. Beth näytti hetken epäröivältä, mutta rohkaisi sitten mielensä aidon Rohkelikon tavoin.
"Minun on nyt mentävä", hän huikkasi Michaelalle ja suuntasi askelensa määrätietoisesti joukkueen kapteenin ympärillä parveilevaan Rohkelikkojen mereen.
Michaela kääntyi kävelemään katsomon suuntaan ja jätti Bethin lähestymään kentällä parvoilevaa ihmisjoukkoa.
"Onnea!" hän huudahti kadotessaan katsomon ihmispaljouteen.

Michaela istui katsomon ylimmäisellä penkkirivillä. Sinne kiipeäminen oli kestänyt ikuisuuden. Samalla rivillä istui Michaelan lisäksi vain muutama viidesluokkalainen Rohkelikko, joista suurin osa vain keskusteli keskenään penkkirivin toisessa päässä. Hän huokaisi, sillä Rohkelikkojen jutustelu häiritsi häntä, mutta ei silti sanonut siitä heille mitään. Samassa Rohkelikot kuitenkin vaikenivat, sillä alhaalla alkoi tapahtua. Pitkä ja laiha kultatukkainen seitsenluokkalainen Rohkelikkopoika, joka seosoi muiden oppilaiden keskellä otti sauvansa, osoitti sillä kurkkuaan ja sanoi jotain, mitä Michaela ei kuullut. Sen seurauksena pojan seuraavat sanat kuuluivat kuitenkin erityisen hyvin.
"Oletteko te kaikki varmasti halukkaita liittymään huispausjoukkueeseen?" hän kysyi selvästi taian vahvistamalla äänellä, joka kaikui.
Kentällä seisovien oppilaiden joukosta kuului myöntävää mutinaa. Michaela huomasi, että osa oppilaista liikehti levottomasti ja osa vetääntyi katsomoon kuultuaan pojan kysymyksen.
"No niin, asettukaa nyt ryhmiin haluamienne pelipaikkojen mukaan. Jahtaajat tuonne, lyöjät tähän ja pitäjät tänne", kultakiharainen poika kehotti määrätietoisesti.
Oppilaat alkoivat liikehtiä paikasta toiseen niin, että kaikki kolme ryhmää olivat helposti havaittavissa.
"Entä etsijät, De Smet?" omahyväisen näköinen tummatukkainen poika kysyi kovalla äänellä.
"Minä olen etsijä, Wilson. Kuinka monta kertaa se on sinulle sanottava?" De Smetiksi kutsuttu kultakiharainen poika tivasi.
Hänestä näki selvästi, ettei hän sietänyt Wilsonia, joka näytti hyvin kiukkuiselta tuijottaessaan murhanhimoisesti De Smetiä.

Kun kaikki oppilaat olivat siirtyneet ryhmiin ja Wilson istui katsomossa murjottamassa De Smet, joka oli luultavasti joukkueen kapteeni silmäili ympärilleen ja sanoi sitten:
"Ensiksi lyöjäkokelaat. Nouskaa ilmaan."
Keskimmäinen oppilasryhmä käski luutansa ilmaan ja nousi niiden selkään. Muutama heistä putosi jo parin tuuman korkeudella maahan ja siirtyi katsomoon tyytymättömän näköisinä. Ne, jotka olivat selvinneet luutiensa selkään nousivat maalisalkojen korkeudelle ja odottivat sitten hienolle luudalleen noussutta De Smetiä, joka kaarsikin jo pian heidän luokseen. Michaela katseli, kun kapteeni käski oppilaiden näyttää joitakin huispausliikkeitä ja vähän väliä muutamia oppilaita lensi pettyneen näköisinä katsomoon. Hän katseli hetken heidän temppuiluaan, mutta lyöjä oli pelipaikka, joka kiinnosti häntä kaikkein vähiten. Siispä Michaela kaivoi pienen sinisen kierrevihkon laukustaan ja alkoi kirjoittaa päässään muotoutunutta runoa syksystä. Noin kymmenen minuutin kuluttua De Smetin ääni sekoitti hänen ajatuksensa.
"Hakekaa mailat", se sanoi niille muutamille, jotka eivät olleet vielä joutuneet palaamaan katsomoon.
Michaela keskittyi taas runoon, mutta hetken kuluttua joku muu vei hänen huomionsa. Musta hieman jalkapalloa pienempi pallo lensi ilmassa häntä kohti. Se sujahti täpärästi hänen korvansa ohi ja sen lyönyt oranssihiuksinen poika huusi iloisesti virnistäen:
"Sori!"

Kova tuulen vire lennätti lehtiä päin Michaelan naamaa ja sekoitti hänen hiuksensa. Sitä hän ei kuitenkaan huomannut, sillä hän oli liian syventynyt runon viimeisen riimin keksimiseen. Se ei kuitenkaan ollut aivan helppoa. Kun Michaela vihdoin pääsi lukemaan sen äänettömästi itselleen, hän näytti tyytyväiseltä.

Puut sankan metsän huojuvat,
värikkäät lehdet pudottavat,
keltaiset, punakirjavat,
värit kauniit upeat.

Vaahterat, pyökit ja monet muut,
Kielletyn metsän tuhannet puut,
humisee havisee ja heiluu,
kuin oisivat luurangon luut.

Ruska-aika kauneimmillaan,
on täysin valloillaan,
nuo metsän tuhannet taiat,
hurmaa väriloistollaan.

Suru silti valtaa mielen,
kun oikein aattelen,
on syksyn kauneus katoava,
mut' murhe ikuinen.

Kun Michaela luki viimeisiä säkeitä hän muisteli äitiään ja hänen lävitseen kulki jäinen tuulahdus aivan, kuin hän olisi kävellyt aaveen läpi. Hän kuitenkin havahtui mietteistään De Smetin ääneen:
"Seuraavaksi jahtaajat. Nouskaa ilmaan."
Michaela hätkähti.
'Beth on varmasti jahtaaja', hän ajatteli seuratessaan kahden lyöjäksi valitun Rohkelikon, Swind Meyerin, vaaleahiuksisen keskipitkän reippaannäköisen neljäsluokkalaisen, jonka nimen hän tiesi vain, koska De Smet oli kertonut sen äskettäin.
Toinen lyöjistä oli Aron Thompson, kastanjanruskeahiuksinen lyhyehkö viidesluokkalainen, jolla oli selittämätön kyky joutua hankaluuksiin. Beth oli kertonut hänestä Michaelalle, joka siitä syystä tiesi nimen. Aron vilkutti iloisesti katsojille ja hymyili leveästi. Michaela ei kuitenkaan uhrannut enää ajatustakaan lyöjiin, vaan katseli Bethiä, joka nousi muiden jahtaajaehdokkaiden mukana ilmaan. Jotkut putoilivat maahan heti ensiyrityksellä, mutta Beth nousi nopeasti ja varmasti yläilmoihin koulun vanhalla komeetalla. Michaela näki Bethin hermostuneen ilmeen, kun hän vilkutti tälle. Jotkut näyttivät kuitenkin vielä hermostuneimmilta.

De Smetin tultua jahtaajaehdokkaiden luokse Michaela huomasi, että pojalla oli kädessään jalkapallon kokoinen punainen pallo.
"No niin", De Smet sanoi, "Kokeilemme nyt joitakin huispausliikkeitä, joita jahtaajat tarvitsevat huispausotteluissa."
Michaela mietti juuri, mitähän liikkeitä ne olisivat, kun tuli kova tuulen vire, joka nosti hänen kevyen runovihkonsa ilmaan. Hän yrittää tavoittaa sitä, mutta tuuli oli liian nopea ja kuljetti vihkoa yhä ylemmäs ja ylemmäs katsomon yläpuolelle. Michaela tuijotti vihkoa kaivaten. Se oli täynnä hänen omia kirjoitelmiaan, joiden luomista hän rakasti. Vihko liisi tuulen ja lehtien mukana. Se ei halunnut palata alas. Se ei halunnut nähdä enää tyttöä, jonka silmiin tulvi kyyneliä, kun hän katseli sitä. Niin tyttö ainakin ajatteli yrittäessään turhaan ylettyä vihkoon.

Sitten tuuli muutti suuntaa. Se kääntyi ja veti vihkon mukanaan Kiellettyä metsää kohti. Michaela juoksi epätoivoisesti sen perään ja meinasi kompastua lehtikasoihin, jotka valtava mies oli jo haravoinut. Tuuli sekoitti hänen hiuksensa ja leikitteli siisteillä mustilla kiharoilla, kuin nekin olisivat vain tuulen lennätettäviä lehtiä. Yhtäkkiä vihko alkoi pudota. Se liisi tuulen virtausten mukana yhä alemmaksi ja putosi lähelle kivestä rakennettua mökkiä, jonka pihalla valtava mies haravoi edelleen. Vihko putosi miehen haravan eteen. Michaela kauhistui, koska valtava mies, jonka kesyttömät mustat hiukset sekoittuivat tuulessa entisestään hyräili itsekseen ja näytti siltä, ettei hän ollut huomannutkaan vihkoa. Hän vain haravoi niin kuin kevyt kierrevihko olisi vain lehti, joka sekoittui muiden kaltaistensa joukkoon. Michaela katseli kauhusta mykkänä, kun hänen kallein aarteensa katosi valtavaan lehtikasaan.

Yhtäkkiä mies vilkaisi ympärilleen. Hän oli kai kuullut jotain, kuten lehtien rasahduksen tain kuivan oksan katkeamisen. Hetken äänen lähdettä turhaan etsittyään mies lähti liikkeelle kesyttömät hiukset tuulessa liehuen. Hän kurkki lehtikasojen ympäriltä ja kuulosteli välillä ääniä ympärillään saadakseen tietää, liikkuiko joku vielä. Michaela, joka oli piiloutunut valtavan suuren lehtikasan taakse uskaltamatta liikahtaakaan säikähti yhä enemmän miehen askelten lähestyessä.
'Entä jos tuo mies löytää minut?' hän kysyi äänettömästi itseltään sydän pamppaillen.
Michaela pelkäsi, että mies vähentäisi häneltä tupapisteitä "vakoilusta" tai tekisi jotain sitäkin pahempaa. Mustahiuksinen- ja partainen mies lähestyi nopeasti. Michaelasta tuntui, että mies kuuli hänen ahdistuneen hengityksensä ja rinnassa hakkaavan sydämensä. Hän pohti juuri, mitä tekisi, jos hänet löydettäisiin, kun mies tuli hänen lehtikasansa kohdalle. Jättiläismäinen mies katsoi lehtikasan taakse ja näki Michaelan, joka katsahti miestä silmiin hyvin säikähtäneeltä. Miehen suu oli loksahtanut auki, kun hän oli huomannut tytön.
"Kuka sinä olet?" hän kysyi matalalla hämmästyneellä äänellä tuijottaen Michaelaa mustilla silmillään.
Michaela ei vastannut. Hän nousi salaman nopeasti seisomaan ja juoksi. Hän juoksi kovempaa kuin koskaan elämässään miehen toljottaessa häntä ihmeissään. Tuuli tuiversi Michaelan kasvoja ja lehdet lensivät häntä päin, mutta tyttö ei välittänyt. Hän vain juoksi.
"Ei sun mua tartte pelätä!" mies huusi hänen peräänsä aivan ystävällisellä äänellä.
Michaela ei pysähtynyt. Hän oli kuitenkin kiitollinen siitä, ettei mies seurannut häntä.

Kun Michaela lopetti vihdoin juoksunsa hän jäi huohottamaan linnan portaille. Aurinko oli juuri painunut mailleen ja sen punainen hehku täytti vielä taivasta. Michaela istuutui linnan suurille kiviportaille ihailemaan taivaan väriloistoa. Hän istui siinä kauan tuijottaen kauas horisonttiin ja murehtien runovihkoaan, jonka hän oli menettänyt. Yhtäkkiä hän näki Bethin, joka tuli murtuneen näköisenä huispauskentältä. Bethin kasvot olivat kalpeat ja pettyneet. Hän oli yltä päältä mustelmilla ja näytti hyvin surkealta. Kun Beth huomasi Michaelan, hän vilkaisi tätä katkerasti ja kysyi:
"Missä sinä oikein olit? Tipahdin luudalta, kun huomasin sinun kadonneen."
Vasta silloin Michaela muisti taas huispauskarsinnat. Hän oli uppoutunut yhä villimpiin kuvitelmiin vihkonsa pelastamiseksi, joten kaikki muu oli unohtunut. Michaela katsoi Bethiä anteeksipyytävästi ja oli juuri avaamassa suunsa, kun Beth sanoi:
"Olisihan minun pitänyt arvata, ettei kukaan välitä. Luulin saaneeni sinusta oikean ystävän."
"Mutta...", Michaela aloitti ja yritti löytää oikeita sanoja, mutta Beth keskeytti hänet.
"Ei sinun tarvitse puolustella sitä, ettet välitä minun menestyksestäni huispausjoukkueessa", hän sanoi surumielisellä äänellä, joka kuulosti siltä, että hänet olisi petetty pahasti.
Michaela katsoi Bethin murtunetta ilmettä, joka näytti kauniin surumieliseltä värikästä iltataivasta vasten ja yritti sitten selittää kyyneleitä nieleskellen:
"Minun runovihkoni. Se lensi pois."
Beth ei näyttänyt ymmärtävän häntä. Hänen kasvonpiirteensä terävöityivät ja näyttivät kivettyneen vakavaan ilmeeseen.
"Miten voit pitää jotain vihkoa ystävää tärkeämpänä!" hän huudahti Michaelalle.
Michaela tiesi, ettei Beth oiken välittänyt runoista, mutta riitaa sen takia hän ei ollut osannut odottaa. Kun Beth ryntäsi yhtäkkiä pois, Michaela kuuli hänen nyyhkyttävän rajusti. Hän itse oli hyvin järkyttynyt ja jäi vielä istumaan portaille miettien kaikkea sitä, mitä hän oli menettänyt sen päivän aikana. Kymmenen pistettä, päivällisen, runovihon ja mikä hirveintä, myös Bethin. Kyynel vierähti hänen poskelleen.
'Miten minä aina menetän kaiken?' Michaela kysyi itseltään ja tuijotti taivaalle murheen murtamana hopeavaahterasauvaa puristaen.

Vastaus:

Olipas tarinassa reippaasti mukana syksyistä tunnelmaa. On mukavaa, että Beth pääsee myös näin vahvasti esiin Michaelan seikkailuissa. Tytöt ovat kaksikkona mielenkiintoisia ja kuitenkin kummallakin hahmolla on oma taustansa, oma persoonansa.

Pidin kovasti syksyn kuvailusta sekä huispauskarsintojen etenemisestä. Michaelan keskittyminen taisi olla runossa, mutta se oli hyvin hänen kaltaistaan ja samalla tarina sai hänen näkökulmaansa asioihin. Harmi, miten hän taisi pelästyä Hagridia, ja miten runokirjoittelu sai säröjä Bethin ja Michaelan välille. Toivottavasti tytöt pääsevät vielä korjaamaan välinsä.

Teksti oli mielestäni sujuvaa, kerronta, kuvailu ja puheenvuorot soljuivat sopivassa suhteessa ja veivät tekstin juona eteenpäin. Varsinaisia virheitä en oikeastaan huomannut, mutta yksi oikeinkirjoituskohta: Mustahiuksinen- ja partainen mies tulisi siis tietysti mustahiuksinen ja -partainen -> viiva tuohon parta-sanan eteen, koska musta kuvailuna liitetään sekä hiuksiin että partaan.

Saat: 4 kaljuunaa ja 4 tupapistettä.
-Aline-

Nimi: Sophie Allen

19.02.2017 22:20
Positiivisuushaaste #2
Haaste 2
Arvosteluni koskee Michaelan lukua 21.

Minusta tämä luku oli erittäin mielenkiintoinen. Alussa ihmettelin kovasti suuren salin tyhjyyttä. Juuri sitä osasit kuvailla mielestäni hyvin, jotenkin kolahti minuun. Pystyin lukiana kuvittelemaan tilanteen hyvin. Myös eteishallin tapahtumat mietityttivät kovasti. Miksi kaikki ovat niin ilkeitä Michaelalle? Ja Bethin isä on kyllä hahmona todella mielenkiintoinen. Samoin kuin Loa. Mitä he oikein juonivat?

Vihani rähähti, kun Kalkaros tuli mukaan kuvioihin. Minusta hän on aina ollut niin raivostuttava, osasit kuvailla hänet juuri oikein. Mokoma Luihuisia rakastava tekopyhä ukko! Onhan hän tehnyt paljon hyvääkin, mutta silti. Hän on aivan liian ilkeä myös Michaelalle! Muutenkin hänellä on niin rankkaa, toivon niin hänelle kaikkea hyvää. Joskus tuntuu, että liiankin usein sattuu pelkkiä vastoinkäymisiä. Iloisia tapahtumia on myös joskus mukava lukea.

Onneksi Michaelalla kuitenkin on hyvä ystävä, Beth. En pysty ajattelemaan, miten Michaela selviäisi ilman häntä. Toivottavasti Korpinkynnestäkin löytyy vielä lisää ystäviä.

Minusta tarinasi ovat ihanaa luettavaa! Voin nähdä hahmon takana sinut itsesi, tunnenhan sinut;). Odotan innolla aina seuraavaa lukua!

Nimi: Michaela Black

17.02.2017 23:58
Luku 21

Suureksi hämmästyksekseen Michaela ei nähnyt Suuressa salissa ketään. Salin kaunis taivansininen katto moninkertaisti valtavan huoneen valomäärän. Neljä tupapöytää seisoi liikkumattomana salissa, eikä niiden ääressä istunut yhtään iloisesti rupattelevaa oppilasta niinkuin yleensä. Henkilökunnan koroke oli myös tyhjä. Yksikään professori ei istunut siellä syömässä ja keskustelemassa toisten kanssa. Professori Dumledoren siniset silmät loistivat poissaolollaan samoin kuin professori Bloomin yli-innokas hymykin. Kiviseinät heidän ympärillään olivat menettäneet lämpimän kodikkuutensa, sillä salin leijuvat kynttilät oli sammutettu. Beth ja Michaela katselivat ihmeissään ympärilleen etsien jotain elonmerkkiä.
Yhtäkkiä Beth huomasi jotain elävää Puuskupuhin ja Luihuisen tupapöytien välissä.
"Katso", hän kuiskasi Michaelalle osoittaen pientä suurikorvaista olentoa, jolla oli tennispallon kokoiset hailakan vihreät silmät ja päällään vain tiskirättiä muistuttava riepu, joka oli pahasti kulunut ja siihen painettu Tylypahkan vaakuna näytti hyvin haalistuneelta.
Olento luutusi lattiaa, joka oli täynnä oppilaiden jättämiä murusia. Yhtäkkiä se jähmettyi katsomaan Michaelaa. Sen hailakat silmät näyttivät hämmästyneiltä ja hieman säikähtäneiltä. Sitten sen ryntäsi päin Puuskupuhin pöydän puupenkkiä ja hakkasi päätänsä siihen huutaen kimeästi:
"Elwyna ei ole hyvä kotitonttu, hyvää kotitonttua ei huomata, kun se työskentelee!"

Michaela jähmettyi paikalleen järkyttyneenä, mutta Beth riensi pienen olennon luo ja veti sen kauemmas penkistä.
"Elwyna, tiedätkö, missä muut oppilaat ovat?" Beth kysyi rauhoittavalla äänellä pidellen yhä sen käsistä kiinni, ettei se voisi hakata päätään penkkiin.
Elwyna yritti pyristellä irti Bethin otteesta, muttei onnistunut. Se näytti hyvin surulliselta, mutta samalla myös kiitolliselta. Elwyna katseli ensin toiveikkaana siivousvälineitään. Sitten sen hailakat silmät käänsivät katseensa vuoroin Michaelaan ja vuoroin Bethiin päin, ennen kuin se sopersi hyvin kimeällä äänellä:
"He ovat muualla linnassa. Oleskeluhuoneissaan, luokissa, tai käytävillä."
Beth katseli tonttua ihmeissään. Hän ei ymmärtänyt, miksi muut oppilaat harhailivat ympäri koulua. Michaelakaan ei tajunnut sitä. Hän vain tujotti Elwynaa, eikä liikahtanutkaan, sillä pieni tonttu suuruine korvieen oli omituisinta, mitä hän oli koskaan nähnyt.
"Mutta, mutta eikö nyt ole päivällisaika?" Beth kysyi ihmeissään tuijottaen Elwynaa ihmeissään.
Michaelan ja Bethin tuijotus ei jäänyt tontulta huomaamatta. Sen sijaan se katseli heitä molempia mietteliäs ilme kasvoillaan. Elwyna katsoi Suuren salin päätyyn kiinnitettyä kelloa pitkään.
"Ei. Se oli kymmenen minuuttia sitten", tonttu vinkaisi tutkittuaan pitkään kellon viisareita, "Ettekö käyneet päivällisellä?
"Emme", Michaela vastasi avaten suunsa ensimmäistä kertaa koko keskustelun aikana.
Elwyna näytti säikähtäneeltä. Se vaikutti tottuneen siihen, että kaikki oppilaat kävivät aina ruoka-aikaan syömässä itsensä täyteen. Elwynan tyrmistynyt ilme antoi Bethille aiheen päästää sen käsistä irti. Beth nimittäin tiesi, että se oli jo unohtanut pään penkkiin hakkaamisen löydettyään kaksi päivälliseltä myöhästynyttä oppilasta.
"Sittenhän teillä on kauhea nälkä", se järkeili katsahtaen Michaelan kalpeutta.
Beth nyökkäsi hiljaa. Hänellä oli tosiaan kamala nälkä. Michaelakin oli hieman nälkäinen. Hän mietti, mitä tonttu tekisi, että he saisivat sittenkin päivällistä. Elwyna sen sijaan ei miettinyt pitkään vaan sanoi heti:
"Jos seuraatte Elwynaa keittiöön, saatte ruokaa."

Elwyna riensi siivousvälineidensä luo ja otti sinertävän luudun toiseen käteensä. Michaela katseli sitä ihmeissään, sillä hän ei vieläkään ollut saanut tarpeekseen tämän kummallisesta ulkonäöstä. Hänkun ei ollut tottunut eriskummallisiin taikamaailman asukeihin. Beth sen sijaan näytti siltä, kuin kotitonttuihin törmääminen olisi hyvinkin yleistä. Hän vihelteli hiljaa ja odotti, kun Elwyna riensi luutu kädessään heidän luokseen.
"Neidit ovat hyvät ja seuraavat Elwynaa", se sanoi ja käveli Bethin ohi suunnaten askelensa Suuren salin ovelle.
Se vilkaisi vähän väliä taakseen, jotta näkisi, tulivatko Beth ja Michaela sen perässä ovelle. He kävelivät hitaasti tontun vauhtia mukaillen ja seurasivat sitä. Michaela joudutti hieman askeleitaan ja kuiskasi yhä viheltävälle Bethille:
"Entä jos myöhästymme huispauskarsinnoista."
Beth katsahti häneen huolettomasti ja vastasi:
"Ne alkavat vasta kuudelta."
Hänkin nopeutti kävelytahtiaan ja ehti juuri parahiksi Elwynan luo avaamaan oven tämän puolesta, sillä lyhyt tonttu ei ylettänyt ovenkahvaan. Beth avasi oven ja piti sitä auki kunnes Michaela ja Elwyna olivat päässeet eteishalliin.

Eteishalli oli melkein tyhjä. Muutama Rohkelikkopoika vitsaili ulko-ovella ja Luihuisen pitkä valvojaoppilas, Iweta Smith hykerteli nurkassa muutaman ystävänsä kanssa. Michaela näki, että Luihuisryhmä juoni jotain. Iwetan silmät kiiluivat, mutta hän ei vieläkään näyttänyt sulattaneen sitä, että Frédéric oli erotettu. Kun hän huomasi Bethin, Michaelan ja Elwynan hän tuhahti halveksuvasti, sanoi ystävilleen muutaman sanan ja harppoi sitten Bethin luo.
"Murray, jos olisin sinä, valikoisin seurani tarkemmin. Kuka nyt hengaa kuraverisen ja kotitontun kanssa?" Iweta sanoi ääni tihkuen ivaa, "Ajattele, jos isäsi saisi tietää tästä."
Elwyna punastui suuria korviaan myöten, kun Iweta mainitsi sen. Se yritti nopeuttaa kävelyvauhtiaan, mutta Iwetan ystävä, harteikas Luihuispoika tukki sen tien. Beth näytti siltä, että voisi räjähtää minä hetkenä hyvänsä. Kaikki väri oli paennut hänen kasvoiltaan ja hänen harmaat silmänsä liekehtivät. Michaela ei ymmärtänyt, miksi kaikki puhuivat "Murraysta" niinkuin se olisi jotain hyvinkin erikoista. Hän näki kuitenkin Bethin ilmeestä, ettei ollut oikea hetki puhua siitä, sillä Iweta ystävineen lähestyi heitä häijyn näköisenä. Iweta katsoi Bethiä samaan aikaan odottavasti ja haastavasti. Harteikas poika sen sijaan tuijotti Michaelaa verenhimoinen ilme kasvoillaan. Muutkiin Iwytan ystävät tulivat hieman lähemmäs. Heihin lukeutui kaiken kaikkiaan viisi oppilasta. Ruskeahiuksisen harteikkaan pojan lisäksi heitä olivat tumma Luihuistyttö, jonka hiukset olivat näyttävällä letillä, vaaleahiuksinen kuudesluokkalainen Luihuistyttö, sinisilmäinen alituisesti hämmästyneen näköinen poika, joka oli myös luihuisessa ja Doriana Taylor, häijyn näköinen Luihuistyttö, jonka Michaela oli nähnyt usein Frédéric O'Brianin seurassa.

Aina sanavalmis Bethkin näytti ensin hieman empivän heidät nähdessään, mutta Michaelan kauhistukseksi hän kuitenkin avasi suunsa.
"Smith, jos minä olisin sinä, vajoaisin maanrakoon jo pelkästään siksi, että joutuisin kestämään itseäni", Beth sanoi ja nättti suorastaan hyytävältä tuijottaessaan uhmakkaasti Iwytaa.
"Nyt minä kyllä...", harteikas poika aloitti menettäen malttinsa.
Hän hyökkäsi nopeasti eteenpäin kohti Bethiä, joka väisti hänet vain täpärästi. Elwyna kirkaisi kimeästi, mutta Michaela tarkkaili tilannette ja pani merkille, että pojassa oli jotain outoa. Poika näytti hyökätessään hyvin eläimelliseltä ja hänen hieman kellertävä ihonsa antoi hänestä erikoisen vaikutelman. Tumma tukka oli hyvin rasvainen ja tuuhea. Pojan ilme oli näkemisen arvoinen, kun Iwyta astui juuri ennen uutta hyökkäystä hänen ja Bethin väliin. Michaelakin hämmästyi, mutta Beth näytti tajuavan, mistä oli kyse.
"Ei, Alban, ei vielä", Iwyta esteli ja puhui sitten hyvin samettisella äänellä Bethille, "Murray, taidat sitten olla valmis heittelemään herjoja viattomille ohikulkijoille"
Iwyta korosti ilkeästi sanaa "viattomille" ja hymyili hyvin häijyä hymyä. Hän katsoi vuoroin Albania ja vuoroin Bethiä jäänkirkkailla silmillään ja katsahti välillä halveksivasti Michaelaa. Beth tuijotti takaisin, mutta Michaela katseli ympärilleen. Iwytan ystävät olivat siirtyneet tiiviiksi piiriksi Bethin, Michaelan, Elwynan ja Iwytan ympärille. Michaela tarkkaili heitä jokaista vuorotellen ja huomasi, että jokaisella oli kaulassaan samanlainen hopeanvärinen riipus, johon oli ripustettu v-kirjain.

"Taisi Murraynkin herjaushalu lopahtaa tyystin", Iwyta sanoi voitonriemuisena hetken hiljaisuuden jälkeen.
"Itse et uskalla hyökätä nuorempiesi kimppuun ilman viittä ystävääsi", Beth vastasi heti ilottomasti naurahtaen.
Iwyta siirsi kätensä Albanin eteen, ennen kuin puhui.
"Olet väärässä", hän lausahti tuijottaen kylmästi Bethiä.
Michaelakin katsahti Bethiin päin toivoen, ettei tämä vastaisi Elwynalle. Vaaleahiuksinen tyttö oli pannut merkille Michaelan tarkkailun ja sanoi Iwytalle, ennnen kuin Beth ehti aloittaakaan:
"Kuraverinen tarkkailee meitä."
Siinä samassa Beth räjähti. Hän astui askeleen eteenpäin ja yritti säilyttää tyyneyden äänessään. Michaela katsoi häntä ja yritti samalla miettiä mahdollista poispääsyä tilanteesta.
"Iwyta, todista sanasi!" Beth huudahti.
Tyhjä eteishalli kaikui. Beth näytti uhmakkaalta ja tuijotti Iwytaa silmiään räpäyttämättä Iwyta menetti malttinsa. Hän veti taikasauvansa nopeasti taskustaan, mutta niin tekivät myös Michaela ja Beth. Michaela tunsi erikoista kihelmöintiä osoittaessaan sauvallaan Iwytaa.
"Sektum...", Iwyta aloitti osoittaen sauvallaan Bethiä.
Hän ei kuitenkaan ehtinyt sanoa loitsuaan loppuun, sillä Michaelan sauva oli nopeampi. Se syöksi Iwytaa päin jäisiä kipinöitä. Tyttö kyyristyi maahan ja kirosi hiljaa. Vaaleahiuksinen tyttö ja sinisilmäinen poika tuijottivat Michaelaa suu auki.
"Juokskaa!" Beth huudahti huomattuaan, että Luihuisten rinkiin oli tullut aukko.
Michaela ja Elwyna lähtivät molemmat juoksemaan. Alban karjaisi kovaa ja lähti seuraamaan heitä. Yhtäkkiä käytävän päästä kuului kova ja käskevä ääni.
"Kalkaros", Beth voihkaisi ja lopetti juoksemisen.

"Murray, Black, mitä tämä on olevinaan?" professori Kalkaros kysyi hyytävällä äänellä.
Ennen kuin kumpikaan heistä ehti vastata Iwyta oli rientänyt Kalkaroksen luokse kipua teeskennellen. Hän iski silmää ystävilleen ja nämä tulivat heti hänen luokseen.
"Tuo kuraverinen noitui minut", hän valitti kylkeään pidelleen ja Michaelaa osoittaen.
Iwytan ystävät nyökkäsivät tarmokkaasti.
"Jaha", Kalkaros sanoi häijy hymy huulillaan, "Kymmenen pistettä pois Korpinkynneltä muiden vahingoittamisesta."
Michaela tunsi vajoavansa alas. Hän ei voinut, hän ei ollut yrittävänyt taikoa.
"Mutta professori", Beth puolusti Michaelaa, "Nuo Luihuiset kiusasivat häntä. Et voi ottaa häneltä pisteitä."
Michaela oli sanomattoman kiitollinen Bethille, mutta se ei auttanut.
"Kymmenen pistettä pois myös Rohkelikolta opettajan vastustamisesta", Kalkaros sanoi kylmästi välittämättä Bethin puolusteluista. "Tulehan, Smith, saatan sinut Sairaalasiipeen", hän sanoi sitten Iwytalle ja lähti pois Luihuisjoukko seuranaan Bethin ja Michaelan katsellessa tyrmistyneenä hänen jälkeensä.

Vastaus:

Tekstisi on saanut muotoonsa lisää kerrontaa ja pidän kehittyvästä tyylistäsi. Mukana on myös pieniä yksityiskohtia ja sanoja, jotka rikastuttavat kieltä. Erityisesti tässä luvussa pidin sanoista: hykerteli, hailakka, joudutti ja silmät liekehtivät. Mukavasti kuvailua ilman tavanomaisuutta.

Tytöt taisivat myöhästyä päivälliseltä, mutta Edwina kotitonttu oli ihanan reipas (ja hyvin kotitonttumainen) opastaessaan tyttöjä kohti keittiötä. Harmi, että luihuisporukka ehätti väliin ja sai aikaan harmia. Kalkaros tunnetusti taitaa suosia omia tupalaisiaan.

Teksti on ulkoasultaan kunnossa ja sujuvaa. Mitään suurempaa ei juonellisesti ehtinyt tapahtua tai kenties kohtaaminen luihuisten kanssa on johtamassa johonkin... Mukava katsaus jokatapauksessa Michaelan päivään (ja Bethiin).

Saat: 4 kaljuunaa ja 4 tupapistettä.
-Aline-

Nimi: Ocean

13.02.2017 17:01
kirjoitin tarinaani uuden osan, jossa Michaela esiintyy !

Nimi: Sophie Allen

12.02.2017 08:47
Kiitos komnentistasi!
Minusta sinun tarinasi ovat upeita! Niitä on niin kiva lukea, odotan aina innoöla seuraavaa.:)

Nimi: Michaela Black

11.02.2017 15:37
Luku 20

Minuuttiviisari mateli säälittävän hitaasti Sairaalasiiven valtavassa koristeellisessa kellossa. Michaela seurasi sängystään viisarin hidasta liikettä ja odotti Bethiä, joka oli luvannut tulla Sairaalasiipeen numerologian tunnin päätyttyä. Tunti oli päättynyt hetki sitten, joten Michaela arveli, että Beth tulisi noin kymmenen minuutin kuluttua, sillä kävelymatka oli niin pitkä. Michaelan ajatukset harhailivat välillä pois Bethistä ja minuuttiviisarista. Ne ikään kuin hallitsivat häntä ja vaativat hänen mieltään siirtymään uneen, jonka hän oli nähnyt sinä aamuna. Unen nainen, Loa tuntui niin merkillisen todelliselta, että Michaela suorastaan uskoi tämän olemassaoloon. Hän yritti kääntää ajatuksensa pois mieltään painavasta unesta, muttei onnistunut siinä kovin hyvin. Michaela ei olisi halunnut myöntää sitä itselleenkään, mutta hän tunsi omituista kiinnostusta uneen. Hän olisi halunnut unen jatkuvan. Michaela mietti kauhunsekaisella mielenkiinnolla huonetta, jossa tuo merkillinen nainen, Loa ehkä juuri sillä hetkelläkin istui valtavan käärmeen kanssa. Hän olisi mielellään halunnut tietää lisää Loan suunnitelmista, vaikka hän ajattelikin myös niiden vaarallisuutta. Michaela mietti edelleen ja otti molemmat sauvansa yöpöydältä. Hän hypisteli uutta taikasauvaansa odottaen malttamattomana Bethin saapumista. Samalla hän kuitenkin siveli hellästi vanhaa mustunutta sypressisauvaa, jonka ajatteleminen sai hänet tuntemaan vihlovaa kipua. Vaikka vasta muutama minuutti oli kulunut, Michaelaa harmitti silti edelleen se, ettei Beth ollut vielä tullut. Avara huone, joka oli täynnä sänkyjä näytti toivottoman yksitoikkoiselta ainakin Michaelan mielestä. Hänestä oli turhauttavaa maata Sairaalasiivessä ja jäädä kokoajan enemmän jälkeen muista oppilaista jokaisessa oppiaineessa. Aamu oli kuitenkin ollut ihana, joten Michaelalla oli kuitenkin jotain onnellistakin ajateltavaa, eikä vain murheita jälkeen jäämisestä, sypressisauvan menetyksestä ja piinaavista unista, joskin unet valloittivat suurimman osan hänen ajatuksistaan. Silti hän mietti edelleen, millaisia taikasauvoja Ollivandersin takahuoneen muissa laatikoissa oli. Se askarrutti häntä, sillä huoneen sauvat eivät varmasti olleet niitä tavanomaisimpia. Michaela keksi yhä omituisempia ytimiä sauvoihin ja naurahti hiljaa kuvitellessaan sauvaa, jonka sisään olisi ahdettu kokonainen ilkiö. Hän näki mielessään kuvan puutikusta, jonka sisältä ilkiön sähkönsiniset raajat sojottivat. Michaelaa ei kuitenkaan naurattanut, kun hän ajatteli oman hopeavaahterasauvansa liiallista voimaa, joka voisi aiheuttaa onnettomuuksia. Hän ei kuitenkaan aikonut käyttää sitä väärin.

Yhtäkkiä kesken mietteidensä Michaela kuuli nopeiden juoksuaskelten ääniä. Kun ne lähestyivät Sairaalasiipeä, Michaela kääntyi vaistomaisesti katsomaan ovelle. Juoksuaskelet tulivat yhä lähemmäs ja Michaela kuuli Sairaalasiiven raolleen avatusta ovesta muotokuvien paheksuvaa mutinaa, josta hän erotti vain muutamia sanoja, jotka selvästikin olivat negatiivista palautetta juoksijalle. Hetken kuluttua Michaela näki Bethin, joka riensi kovaa vauhtia hänen luokseen. Bethin punaiset hiukset olivat menneet aivan sekaisin tämän juostessa, mutta siitä huolimatta hänen kasvojensa jokaisesta piirteestä paistoi innostus, joka valaisi hänen kasvonsa onnen kirkkaalla valolla. Hänen harmaat siilmänsä tuikkivat kuin tähdet.
"Minut saatetaan valita joukkueeseen!" Beth huudahti heti huomattuaan Michaelan, joka makasi edelleen sängyssä.
"Mihin joukkueeseen?" Michaela kysyi yrittäen olla näyttämättä liian hämmästyneeltä.
"Rohkelikon huispausjoukkueeseen", Beth selitti hieman pettyneenä Michaelan tietämättömyydestä, "Karsinnat pidetään tänään iltapäivällä."
Beth katseli Michaelan kysyvää ilmettä hieman ihmeissään ja muisti vasta sitten, ettei Michaela tiennyt paljoakaan huispauksesta, sillä hän oli asunut kokoikänsä jästien luona. Michaela puolestaan oli hieman hämillään, sillä hän ei tiennyt huispauksesta muuta, kuin sen, minkä hän oli lukenut oppikirjoistaan. Beth, joka tahtoi katkaista lyhyen hiljaisuuden sanoi:
"Sinun on päästävä katsomaan karsintoja, jotta näet kunnollista lentämistä, etkä vain aloittelijoita."
"Tulen, jos matami Pomfrey päästää minut", Michaela sanoi toivoen, että pääsisi näkemään karsinnat, sillä hän ei ollut koskaan ennen nähnyt kenenkään lentävän luudalla, jos ei otettu lukuun heidän ensimmäistä lentotuntiaan.
"Missä hän muuten on?" Beth kysyi vilkaistuaan pikaisesti ympärilleen heitä lukuunottamatta tyhjään Sairaalasiipeen.
"Ehkä päivällisellä", Michaela ehdotti katsottuaan rannekelloaan ja huomattuaan, että oli päivällisaika.
"Luultavasti", Beth myönsi, "Meidänkin on varmaan mentävä syömään."

Michaela nousi nopeasti sängystä ja laittoi uuden taikasauvan taskuunsa. Hän pani kärventyneen sypressisauvan varovasti yöpöydälleen ja loi siihen vielä viimeisen surullisen katseen, ennen kuin hän kääntyi katsomaan Bethiä.
"Mikä tuo on?" Beth kysyi huomattuaan pitkän puutikun katoavan Michaelan kaavun alle.
Beth katseli Michaelaa odottaen vastausta kysymykseensä. Kun Michaela tajusi Bethin tarkoittavan taikasauvaa, hän työnsi kätensä taskuun ja etsi sieltä sauvaa. Se oli kuitenkin väärä tasku. Beth odotti vielä hetken, kun Michaela otti sauvan toisesta taskustaan ja näytti sitä hänelle saoen:
"Tämä on uusi taikasauvani."
Beth katseli pitkää hopeavaahterasauvaa vaikuttuneena, kun Michaela piti sitä kämmenellään. Michaelakin tuijotti tummaa sauvaa, jonka päästä singahti yhtäkkiä jäänsinisiä kipinöitä, jotka osuivat Bethiin.
"Auts!" Beth parahti säikähtäneenä, "Yritätkö tappaa minut?"
Michaelakin näytti hieman säikähtäneeltä. Hän ei ymmärtänyt, miten hänen sauvansa oli sen tehnyt. Michaela kuitenkin tiesi, ettei hän ollut tehnyt sitä tahallaan.
"En", Michaela vastasi hätääntyneenä, "En minä tehnyt sitä. Se oli sauvani."
Beth näytti hämmästyneeltä ja tuijotti sauvaa ihmeissään. Se näytti päältä päin aivan tavalliselta, mutta siitä huolimatta se oli lähettänyt jäisiä kipinöitä Bethiä kohti. Beth ei näyttänyt uskovan silmiään.
"Miten se on mahdollista?" hän kysyi ihmetellen kipua, joka oli laantunut heti, kun se oli alkanutkin.
Michaela mietti hetken, mitä Bethille oli tapahtunut. Hän kuitenkin toivoi, ettei mitään vakaavaa ollut sattunut.
"En tiedä", Michaela vastasi järkyttyneenä, "Ehkä se kuuluu sauvan voimiin."
"Mitä tarkoitat?" Beth kysyi entistäkin hämmästyneempänä, "Eikai siinä voi olla mitään erilaisia voimia, kuin muissakaan sauvoissa?"
Michaela mietti hetken, mitä vastaisi, mutta sitten hän muisti taas, mitä Ollivander oli sanonut.
"Luulen, että voi", Michaela selitti huokaisten.
Hän madalsi äänensä kuiskaukseksi ja sanoi:
"Tämä ei ole mikään tavanomainen sauva. Sen ydin on thestralin jouhi ja..."
"Thestralin jouhi?" Beth toisti kysyvästi keskeyttäen Michaelan lauseen, "Mutta eihän Ollivander käytä sauvoissaan thestralin jouhia."
Michaela pisti hopeavaahterasauvan takaisin taskuunsa, sillä hän pelkäsi sen aiheuttavan lisää vahinkoa.
"Ei hän käytäkään", Michaela myönsi valittuaan oikeat sanat mielessään, "Mutta Ollivander teki tämän kokeillessaan sopivia ytimiä. Hän huomasi thestralin jouhen liian voimakkaaksi ytimeksi."
Beth haukkoi henkeään ja kuiskasi miltei kuulumattomasti:
"Seljasauvan ydin on thestralin jouhi."
Michaela ei tiennyt, mikä seljasauva oli, joten hän ei säikähtänyt Bethin lailla, vaan kysyi:
"Oletko aivan okei? Sattuuko sinuun vielä?"
"Ei satu", Beth vakuutti ja avasi oven lähteäkseen, "Mennään syömään."

Michaela seurasi Bethiä, joka suuntasi määrätietoisesti ovesta kapealle luonnonvalon kirkkaasti valaisemalle käytävälle. Hän pani merkille, että osa maalauksista oli pannut aurinkolasit päähänsä ja jotkut jopa vaihtoivat maalausta päästäkseen ottamaan aurikoa. Tummia kiviseiniä valaisivat kapeat valoraidat ja käytävä näytti vähemmän kolkolta ja kylmältä, kuin koskaan ennen, vaikka se sijaitsikin aivan ulko-oven vieressä kylmimmällä seinustalla. Michaelasta oli ihanaa kävellä pitkästä aikaa tuttuja käytäviä pitkin Suureen saliin. Hän nautti joka hetkestä ja katseli ympärilleen. Matka oli Michaelan mielestä aivan liian lyhyt. Hän olisi voinut kävellä kapeilla käytävillä tuntikausia ja ihailla linnan suuruutta ja seinistä tihkuvaa taikaa. Sitten hänen mieleensä tuli rasia.
"Mistä löytäisin ne palaset, joiden avulla saan rasian auki?" Michaela kysyi enimmäkseen itseltään samalla, kun hän avasi Suuren salin oven.

Positiivisuushaaste #2 Haaste 3
-Pian pääsen kirjoittamaan huispauksesta.:-)
-Korpinkynsi johtaa tupamestaruudessa.:-D
-On viikonloppu.:-)
-Pääsen pian kylään sukulaisten luo.:-D
-Voin kirjoittaa pian lisää. Odotan niin innolla pian tapahtuvaa juonenkäännettä

Vastaus:

Tarinassa oli ihanaa rauhallisuudentuntua ja samalla keskityttiin vain olennaisiin asioihin ilman ylimääräisiä tapahtumia. Michaelan uusi sauva onkin aika erikoinen tapaus, saa nähdä, miten tyttö pärjää. Beth on kyllä mukava ystävä ja varmasti tytön tukena. Michaelan parantuminenkin vaikuttaa sujuvan hyvin.

Muutamat kappaleet olivat aika pitkiä. Olisin itse ehkä jakanut useampaan osaan, etenkin alussa.

Vinkkinä, että synonyymejä voi käyttää, jos et halua toistaa esimerkiksi Michelan nimeä liian useasti. Tyttö, ystävä, punapää, hän, neiti, rouva, nainen yms. ovat nyt vain esimerkkejä eri tavoista ilmaista hahmoa ilman hänen nimeään.

Kiva, kun sait vastailtua myös positiivisuushaasteen kolmanteen osaan. Lisäilen siitä samalla merkin!

Saat: 3 kaljuunaa ja 3 tupapistettä.
-Aline-

©2017 Pensieve - Tylypahka tarinaroolipeli - suntuubi.com