Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Edith Carty

(Liittynyt: 10.2.2016.)

1.luokka

karma:  +142/-15

huispausjoukkueen jahtaaja

Nimi: Edith Carty Saldo: 92 kaljuunaa
Sukupuoli: Nainen Tupapisteet: +5/-0
Syntymäpäivä: 15.1. Kirjoitetut tarinat: 31 kpl
Verisääty: Puhdasverinen Viimeinen läsnäolo: 17.3.2017
Sauva: Pyökkiä, ydin yksisarvisen häntäjouhi, pituus kahdeksan ja puoli tuumaa.
Suojelius: Kissa  
Valinnaisaineet: Numerologia ja ennustus
Kokeiden tulokset: Muodonmuutokset teoria: U-, käytäntö: kiitettävä (15.5.2016)
Suoritetut läksyt: PVS I, Lentäminen I, Tähtitiede I, Ennustaminen I, Taikuuden historia I
 

 

Luonne

​​Edith on melko rauhallinen, ystävällinen ja iloinen noita, joka rakastaa lukemista, ja uppoutuu joskus kirjoihin niin, ettei tajua, mitä ympärillä tapahtuu. Vaikka hän onkin aika rauhallinen tyttö, hän menee helposti mukaan kaikkeen riehumisleikkeihin tai johonkin muuhun sellaiseen. Edith kuuntelee toisia, vaikka saattaa pistää väliin jotain omia kommentteja. Häneen on helppo tutustua, koska hän juttelee lähes kenelle tahansa ja hän tulee toimeen lähes kenen tahansa kanssa. Hän haluaa menestyä koulussa ja sen vuoksi hän opiskelee ahkerasti. Hänelle voi kertoa mitä tahansa ja hän pitää salaisuuden, vaikka mikä olisi. Edith ei ole kaikkein rohkeimpia ihmisiä, mutta ystäviensä puolesta hän tekee mitä vain. Hän ei nauti huomion keskipisteenä olemisesta, mutta hän ei pelkää tuoda ajatuksiaan esille. Edith on tietyssä määrin itsepäinen, mutta enemmistön ollessa erimieltä hänen kanssaan, hän hyväksyy sen, mutta ei mukisematta.

Ulkonäkö

Edith on n. 147 cm pitkä tyttö, jolla on hyvin tummanruskeat suorat vyötärölle ylettyvät hiukset, joita hän pitää yleensä yhdellä tai useammalla letillä, ponnarilla tai auki. Hänen silmänsä ovat harmaanvihreät ja hänellä on tummat kulmat. Edith on hoikka tyttö, jolla on hyvin vaalea iho. Hänen hampaansa ovat muuten hyvin siistit, mutta hänen ylähampaiden välissä on suuri rako, josta hän ei pidä ollenkaan, koska hän hymyilee niin, että hampaat näkyvät.

Perhe, läheiset ja ystävät

Edithin perheeseen kuuluu äiti Emma, isä Michael ja 3-vuotias pikkusisko Penelope. Rouva Cartylla on samanlaiset hiukset kuin Edithilläkin paitsi, että ne ylettyvät vain hieman yli olkapäiden. Hän on aika lyhyt ja pyöreä ja hänellä on ruskeat silmät. Herra Carty on ystävällisen näköinen velho, jolla on vaaleat, kiharat hiukset. Hän työskentelee aurorina taikaministeriössä. 
Pikkusisko Penelope on perinyt isältään kiharat hiuksensa. Penelopella on pyörät posket ja samanväriset silmät kuin Edithilläkin. 

Jästityttö Sophia on Edithin ensimmäinen ystävä, jolla on siniset silmät kullanväriset suorat hiukset. Edith tutustui Sophiaan 5- vuotiaana.


Dina ja Tina ovat kaksoset Rohkelikosta. Heillä on mustat kiharat hiukset ja tummanvihreät silmät. Kaksoset näyttävät lähes samalta, mutta Edithillä ei ole ikinä ollut vaikeuksia tunnistaa heitä toisistaan. Kaksosilla on erittäin tarkka näkö ja he yleensä huomaavat ensimmäisinä, jos jokin on vinossa.
Sally on lähes aina iloinen ja positiivinen. Hänellä on punaiset hiukset, joita hän itse vihaa. Hänen naamansa on täynnä pisamia ja hän on suunnilleen samanpituinen kuin Edithkin, eli aika lyhyt.
Edith, Sally, Dina ja Tina ovat Tylypahkassa lähes erottamaton porukka, jonka kulkiessa ei voi olla kuulematta naurua.

Muuta

x Edith on aamuvirkku ja hän saattaa joskus olla hereillä jo ennen kuutta.

x Edith ei ole hyvä ennustamisessa, mutta hänellä on outo kyky nähdä erilaisia asioita unissaan, jotka tapahtuvat sillä hetkellä, mutta aivan eri paikassa kuin missä Edith on. Edith ei itse tiedä kyvystään, eikä osaa hallita sitä.

x Saa mainita muiden tarinoissa.

 

Tavarat

KIRJAT 1.luokan kirjat

 

TAVARAT KPL LISÄTIETO
taikasauva 1  
noidankattila  1 tinaa, koko 2
lasi- tai kristallipullosarja 1  
kaukoputki 1  
messinkinen punnussarja 1  
tavallinen työkaapu 3 musta
tavallinen suippohattu 1 musta
suojakäsineet 1 lohikäärmeen nahkaa
talviviitta 1 musta, hopeakiinnikkeet
tupahuivi 1  
Nimbus 2000 kilpaluuta 1  
     
KERTAKÄYTTÖISET    
-    
SUKLAASAMMAKKOKORTIT    
   

Merkit:

Aloittelija. Olet kirjoittanut ensimmäisen tarinasi. Saat palkinnoksi aloittajan merkin. Odottelemme Pensievessä innokkaasti uusia tarinoitasi.Eka kymppi. Onneksi olkoon! Olet selvittänyt tietäsi eteenpäin Pensieven Tylypahkassa jo 10 tarinan verran. Tästä on loistavaa jatkaa.20 kultaista rustausta. Toinen kymppi rikki! Ahkera kirjoittaja on pistänyt parastaan, onneksi olkoon!

 

TARINAVIERASKIRJA

! Kirjoita uusi tarina vasta, kun edellinen on arvosteltu !

x tänne voit: kirjoittaa tarinasi, jättää viestin hahmolle/hahmon kirjoittajalle, tehdä ostoksesi

x älä kirjoita: yleisiä kuulumisia, liittymispyyntöjä, mainoksia

Ostoksista: kirjoita missä ostat ja mitä ostat. Minua auttaa paljon, jos merkitset myös ostosten hinnat ja yhteissumman ylös. Esimerkiksi näin: ostan kaksi kahvia (2 kaljuunaa) ja kynäpuodista yhden sulkakynän (1 kaljuuna), yhteensä 3 kaljuunaa.

Edith Carty  1  2  3  4  5  6  > [ Kirjoita ]

Nimi: Edith Carty

03.05.2017 20:20
25. HUOLESTUNEISUUTTA JA HUISPAUSTA

Pimeyden voimilta suojautumisen opettaja Hector ”Varjo” Shadow on kadonnut. Edithin synttäriviikonlopun jälkeisenä maanantaina se huomattiin, kun hän ei saapunut pitämään tunteja. Rehtori oli ilmoittanut koko koululle katoamisesta ja pyytänyt oppilaita pitämään silmiään auki kaiken omituisen varalta. Joka ikinen oppilas olikin huomannut yhden omituisen asian, jota opettajat olivatkin jo yrittäneet ratkaista loitsujen avulla tuloksetta. Tuo asia oli se suuri loota, joka oli rymistänyt alas portaita rikkoen Suuren Salin ovet jääden tukkimaan tien portaikkoon. Laatikkoa ei oltu saatu pois tieltä millään loitsuilla ja epäiltiin, että se on jollain vahvalla manauksella siihen isketty. Siinä oli sitten taas yksi arvoitus lisää pohdittavaksi kaikille. Laatikko oli punertavasta puusta tehty umpinainen rasia, josta kuului ontto ääni, jos siihen koputti. Puulaji oli kaikille tuntematon, mutta muutamat oppilaat vannoivat, että professori Verson silmissä välähti tietämyksen liekki hänen nähdessään lootan. Värikkään mielikuvituksen omaavat oppilaat olivat kehitelleen teorioita, joiden mukaan professori Shadow olisi joutunut taistelemaan suurta ja vaarallista vihollista vastaan, mutta hävinnyt taistelun ja joutunut teljetyksi tuohon mysteeriboksiin. Edith ei voinut sille mitään, mutta hänkin oli kehitellyt oman teoriansa opettajan katoamisesta. Hän muisti lauantaiaamun pöllöjen kummallisen käyttäytymisen ja laatikon portaissa vierimisen. Se oli nimittäin selvästi laitettu vierimään melko alhaalta, sillä sitä kolinaa ja ryskettä ei kuulunut kauan. Hän ei kuitenkaan kertonut omaa teoriaansa totena, vaan piti ajatuksensa omina tietoinaan. Edithin oudot unet olivat myöskin jatkuneet, mutta hän oli oppinut hillitsemään niitä, eivätkä ne enää tuntuneet ahdistavilta. Nehän olivat vain outoja unia, joilla ei ollut mitään sen suurempaa merkitystä. Ainakaan toivottavasti.

~~~

Viikot kuluivat ja arki loman jäljitä taas tasaantui. Dumbledore oli saanut jostain pimeyden voimilta suojautumisen sijaiseksi innosta puhkuvan, juuri opettajankoulutuksen loppuun saaneen nuoren naisen, joka paneutui työhönsä innolla ja hymyili kaikille. Hänen tuntinsa olivat mukavia, mutta niistä puuttui Varjon tuoma salaperäisyys. Sally oli ilmoittanut Edithille, Dinalle ja Tinalle pihamaalla ensimmäisen hänen tuntinsa jälkeen:
”Vaikuttaa ihan kivalta opettajalta, mutta hän ei taatusti osaa pitää yhtään kiinnostavaa tuntia.”
Muutaman tunnin jälkeen he kaikki olivat asiasta samaa mieltä. Opettajan nimi oli Rosalina Thompson, hänen hiuksensa olivat melkein valkoiset ja lyhyet ja hänellä oli vihreät silmät, joita reunustivat tuuheat tekoripset. Hän oli melko pitkä ja hän käytti aina korkeakorkoisia punaisia kenkiä, joiden kopinan kuuli jo kaukaa. Hänen kaapunsa olivat siistejä ja uudennäköisiä ja ne olivat tarkoituksella niin lyhyitä, että nilkat näkyivät.

Kauniina helmikuisena maanantaiaamuna postipöllöt toivat Sallylle kirjeen, jota lukiessaan hänen ilmeensä synkkeni. Edith oli myös saanut Sophialta kirjeen, johon hän oli uppoutunut, eikä hän huomannut toverinsa ilmettä. Sally nousi yllättäen jättäen murolautasensa ja puoliksi juodun kurpitsamehunsa siihen ja käveli pois reipasta vauhtia. Edith sai juuri kirjeen loppuun ja katsoi kummissaan Sallyn perään. Toisella puolella pöytää istuvat Marcus, Emil ja Thomas katsoivat myöskin ihmetellen tytön yllättävää käytöstä.
’Mitä nyt? Keneltäköhän se kirje oli ja mitä siellä oikein kerrottiin, kun se sai Sallyn tuollaiseksi?’ hän ajatteli, otti leipänsä mukaan ja meni Sallyn perään. Hän ei heti löytänyt Sallya, vaikka hän kävi oleskeluhuoneen ja makuusalin lisäksi myös kirjastossa ja vessassa. Hetken etsinnän jälkeen Sally löytyi oleskeluhuoneen pimeimmästä nurkasta uppoutuneena nojatuoliin.
”Mitä nyt? Tuliko huonoja uutisia?” Edith kysyi. Ensiksi Sally ei vilkaisutkaan häneen, mutta sitten hän kertoi hennolla äänellä:
”Mummi on taas hieman sekaisin. Koko pitkän kirjeen hän puhui mun vanhemmista, siitä kuinka äidillä oli niin sievä lauluääni ja kaikenvoittava hymy, ja kuinka isä oli täydellinen puoliso äidille ja hän oli niin kohtelias ja kaikkea sellaista. Mä oon kuullut tuollaisia asioita koko ikäni aina niinä hetkinä, kun mummilla on ollut sekavampia jaksoja, mutta tuntuu, että ne pahenevat koko ajan. Mummi on jo vanha ja sen pitäisi olla jossain vanhainkodissa, eikä yksin hoitamassa pientä maatilaa. Kukaan ei tajuaisi, vaikka mummi saisi jonkin kohtauksen ja makaisi kotona kuolleena, kun mä tulen kesälomalle.”
Kyyneleet kihosivat Sallyn silmiin. Hän pyyhkäisi ne äkäisesti pois, mutta uudet pyrkivät heti tilalle. Edith kumartui halaamaan häntä.
”Voi Sal, älä mieti tuollaisia, eihän mummisi näyttänyt kovin vanhalta ja hän oli ihan terveen oloinen”, hän sanoi.
”Sydänkohtaus voi iskeä milloin vain”, Sally mutisi. Hänen pisamaiset poskensa olivat kyynelistä märät.
”Mä kyllä sitten vihaan Voldemortia! Joo, mä tiedän, että se on kuollut, mutta ilman häntä äiti ja isä olisivat elossa, eikä minun tarvitsisi lukea mummin kirjeitä, joissa hän on vaipunut suureen suruunsa, vaikka tapahtumista on jo kauan”, hän sanoi sitten.
”Kuolivatko vanhempasi Voldemortin vuoksi?” Edith ihmetteli. Hän ei muistanut kuulleensa tarinaa ennen.
”Niin arvellaan, mutta varmaa tietoa ei ole. Vanhempani katosivat ja heidän ruumiinsa palasia löydettiin seudulta, jossa Voldemort kannattajineen olivat olleet. Heistä ei löytynyt kuin palasia: sormia, varpaita ja isäni jalka”, Sally kertoi ja hän ei vaikuttanut enää itkuiselta.
”Kyllä mummi selviää”, hän sanoi hieman varmemmalla äänellä ja hymyili hieman. Tytöt lähtivät ensimmäiselle tunnille, joka oli jo alkanut, mutta myöhästyminen ei jaksanut kiinnostaa heitä. Jotkut asiat olivat välillä tärkeämpiä.

~~~

Koppi, käännös, vauhdin kiihdytys, tarkka heitto maalia kohden ja vastustajan torjunta. Edith puristi hampaansa ärsyyntyneenä yhteen ja lensi puolustamaan. Huispausottelu Korpinkynttä vastaan oli alkanut selkeässä säässä ja vastustaja johti kymmenellä pisteellä. Tuuli oli napakkaa, mutta aurinko paistoi. Pakkasta ei ollut, mutta pihamaan lumikerros ei ollut vielä sulanut pois. No, olihan vasta helmikuun puoliväli. Tämä oli tärkeä peli, sillä tänään ratkeaisi, pääsisikö Edithin joukkue finaaliin vai ei. Jos tässä pelissä kävisi hyvin, niin Puuskupuh voisi voittaa mestaruuden. Finaalissa vastassa olisi joko Rohkelikko tai Luihuinen. Peli jossa se ratkeaa pelattaisiin viikon päästä tästä pelistä ja finaali pelattaisiin vasta myöhemmin keväällä. Heidi, joukkueen kapteeni, oli varma, että hänen joukkueessaan olisi potentiaalia voittaa mestaruus, mutta Edith ei ollut niin varma asiasta, ainakaan, jos tuollaisesta tilanteesta ei saa heitettyä maalia. Korpinkynnen jahtaajan syöttö lähti huonosti ja niin Puuskupuhin Sam olikin jo saanut kaadon haltuunsa. Hyökkäyksen suunta vaihtui taas ja Edith käänsi luutansa täynnä uutta intoa kohti vastustajan maalisalkoja. Heidi huusi jotain, mutta hän ei kuullut. Edith huomasi viime hetkellä ryhmyn, joka yritti paiskautua häntä kohti. Tyttö väisti täpärästi ja pian riiviöpallo lyötiinkin kohti Korpinkynnen pitäjää, joka oli keskittynyt seuraamaan kaadon kulkua ensin Samin ja sitten Heidin käsissä. Juuri, kun lujaa vauhtia kiiruhtava ryhmy paiskautui varomattoman pitäjän kylkeen, alkoivat Korpinkynnen kannattajat hurraamaan katsomossa. Edith oli jo niin tottunut olemaan kiinnittämättä huomiota selostukseen, ettei edes tajunnut heti, mitä oli tapahtunut. Nähdessään Korpinkynnen etsijän lentämässä riemastuneena pieni kultapallo kädessään hurraavia joukkuetovereitaan kohti, hän tajusi. Korpinkynsi voitti pelin pistein 200-40.

Pettyneenä tappioon ja pelin nopeaan päättymiseen Puuskupuhin joukkue laahusti kohti pukuhuoneita.
”Voimme me vielä voittaa pronssia”, joukkueen pitäjä, Aurora lohdutti. Aurora oli kaikin puolin hentorakenteinen ja suloinen tyttö, joten oli sinänsä hieman yllättävää, että hän pelasi pitäjää. Hän oli joukkueen positiivisin ihminen, mutta hänen äänestään kyllä kuuli pettymyksen. Edithillä peli oli mennyt muutenkin huonosti, joten hän oli vielä enemmän maassa. Kaikista rankiten tappion otti kuitenkin Melissa, etsijä.
”Mun vika”, hän sanoi, eikä itku ollut kaukana. Kaikki vakuuttivat, ettei häviö ollut kenenkään vika, vaan että nyt meni näin. Toinen lyöjistä, Peter, ei vaikuttanut edes huomanneen, että he hävisivät. Hän käveli vihellellen jotain iloista sävelmää. Edith kysyi häneltä, että kuinka häntä ei laisinkaan näytä harmittavan ja poika vastasi:
”Jokaisessa pelissä joku häviää, niin se vain menee. Mä oon opettelut ottamaan iskut vastaan hymyillen, koska silloin musta tuntuu, että olen voittanut kaikesta huolimatta.”
Edith yllättyi hänen vastauksestaan. Peter oli pitkänhuiskea seiskaluokkainen, urheilullinen ja hauskannäköinen. Hänellä oli muutamia pisamia nenällään ja vaaleanruskea tukka. Peterin vieressä Edith tunsi itsensä kääpiöksi. Edithin mielestä oli hieman yllättävää, että kilpailuhenkinen poika ajatteli tuollaisia.

Vaikka Edith kuinka yritti ottaa mallia Peteristä, hän ei onnistunut. Hän kyllä jutteli kaikkien kanssa tavalliseen pirteään tapaansa, hassutteli Sallyn, Dinan ja Tinan kanssa, ahersi läksyjen parissa ja teki kaikkea muutakin, mitä nyt tavallisena lauantaipäivänä yleensäkin voidaan tehdä, mutta missään vaiheessa hän ei unohtanut tappiotaan ja surkeasti mennyttä peliä. Vasta myöhään illalla, Sallyn jo nukkuessa, Edith unohti tyystin pelin miettiessään kaikkea sitä, mitä oli sattunut koko kuluneen lukuvuoden aikana. Oli ollut hyvin outoja tapahtumia, mutta paljon enemmän niitä tavallisia tapahtumia. Pohtiessaan tuota kaikkea, Edith yhtäkkiä muisti kesällä tehdyn päätöksensä.
’Minunhan piti selvittää, mitä se minun ensimmäinen outo uni tarkoittaa! Ja niitähän on tullut monia lisääkin! Nyt mä kyllä ryhdyn kunnolla ratkomaan tätä juttua’, tyttö ajatteli, eikä meinannut saada unta pitkään aikaan ollessaan niin innoissaan tuosta jutusta.

Nimi: Edith Carty

17.03.2017 15:22
24. SYNTYMÄPÄIVÄ

Edith heräsi siihen, että hänen alapuoleltaan alkoi kuulua pöllöjen pitämää meteliä. Kuului siipien kahinaa, huhuilua ja sen sellaisia ääniä. Jokin oli ilmiselvästi säikäyttänyt pöllöt pahanpäiväisesti. Edith säikähti ja hänen mielikuvituksensa sai hänet pelkäämään, että jokin otus oli tullut sisälle kouluun pöllölän ikkunasta. Tietenkään siinä ei ollut mitään järkeä, mutta ei Edith ehtinyt siinä metelissä ajattelemaan järkevästi. Edith ryntäsi pimeät ja pelottavat portaat alas ja kuulosteli salaoven takana. Kaikki äänet olivat pöllöjen aiheuttamia. Hetken kuluttua meteli hiljeni yhtäkkiä kuin oli alkanutkin. Edith painoi suurta naulaa salaoven vierestä ja ovi siirtyi ryminällä pois edestä. Muutamat pöllöt käänsivät päätään Edithin suuntaan, mutta ne olivat niin tottuneita ihmisiin, etteivät välittäneet sen kummemmin. Vain Edithin ikioma pöllö, melko pieni valkoinen pöllö, jonka otsassa oli musta täplä. Pöllön nimi oli Pilkku ja se oli Edithin elämän ensimmäinen oma eläin. Se oli pirteä ja terävänoloinen kaveri ja Edith piti siitä valtavasti. Pilkku lennähti Edithin olkapäälle ja hän silitti sitä jutellen sille kuin koiralle. Hetken kuluttua hän jätti Pilkun ja muut pöllöt taakseen ja riensi aamiaiselle.

Unet eivät olleet vaivanneet Edithiä viime yönä ollenkaan, jonka vuoksi hän oli erityisen onnellinen. Nälkä kurni hänen vatsassaan ja jännitys kasvoi. Sallylla, Dinalla ja Tinalla oli hänelle jonkinlainen yllätys, hän tiesi sen. Cartyn perhepöllö, Vicy, toisi Edithille lahjan hänen vanhemmiltaan ja Penelopelta, ja jos hänen kummitätinsä Eleonora muistaisi hänen syntymäpäivänsä, niin myös häneltä. Olisi tosin ollut tyypillistä Eleonoraa olla muistamatta kummityttönsä syntymäpäivää, mutta olisi yhtä tyypillistä saada hänelta lahja.
’Aina sanotaan, etteivät lahjat ole tärkeintä, mutta ei kukaan voi olla myöntämättä, ettei syntymäpäivänään odottaisi edes yhtä lahjaa’, Edith ajatteli. Hän oli nyt niin pirteä, että oli kuin koko kevätlukukauden ensimmäisiä päiviä olisi ikinä ollutkaan. Oli vallan outoa, että vielä joitakin tunteja sitten tuo sama tyttö oli ollut synkkien ja sekavien ajatusten vallassa.

Suureen Saliin tultuaan Edith joutui hämmentymään. Sali oli täynnä oppilaita, jotka söivät, juttelivat ja oli aivan tavallinen Suuren Salin tunnelma. Mutta siellä syötiin aamiaisen sijasta lounasta.
’Kauanko mä olen oikein nukkunut?’ Edith ajatteli ja vilkaisi salin kelloa. Se oli melkein kaksitoista.
’No, mä syön sitten aamupalan sijasta lounaan’, hän ajatteli ja asteli Puuskupuhin pöytään. Jostain syystä melkein kaikki oppilaat olivat päättäneet tulla yhtaikaa lounaalle, mutta Sally olikin sitten päättänyt tulla eri aikaan. Tai siltä Edithistä ainakin tuntui. Edith söi hyvällä halulla suuren lautasellisen lihakeittoa. Vaikka Suuressa Salissa oli hälinää, se ei häirinnyt Edithiä. Juuri tuolla hetkellä tuo tyttö eli oman mielikuvituksensa maassa, jonne muilla ei ollut pääsyä. Salin lumotun katon mukaan ulkona oli ihanteellinen talvisää, lunta satoi hiljalleen, eikä pakkasta tainnut olla juuri laisinkaan. Se juuri sai Edithin sisälle unelmiinsa. Edith ajatteli mennä etsimään Sallya ja pyytämään häntä ulos, mutta hän unohti sen, kun saliin johtavan oven takaa alkoi kuulua kamalaa ryminää. Salin väki hiljeni kuuntelemaan, eikä kuulunut muuta kuin ryminää. Tuntui aivan kuin jotain suurta... jotain /hyvin/ suurta olisi lähtenyt vierimään kolisten Tylypahkan portaikkoja alas. Se tömähti kovaa vauhtia Suuren Salin oveen, joka ei kestänyt niin kovaa iskua. Kuului muutamia kiljahduksia, kun suurimman oven saranat pettivät ja ovi lähti naristen kaatumaan. Onneksi kaikki ehtivät alta pois, ennen kuin suuri, painava ovi pamahti rysähtäen lattiaan. Pöydät olivat varmaan jollain loitsulla kiinni lattiassa, koska niiden toiset päät eivät singonneet pystyyn kuin keinulauta, pöytien päät toisin kokivat kovan kohtalon, sillä ne romahtivat. Oppilaat katsoivat kummissaan suurta matka-arkun näköistä laatikkoa, joka oli saanut tuon hälinän aikaan.

’Jaahas, taas jotain kummaa tapahtuu. Montako päivää selvisimme ilman mitään ihmeellisempiä välikohtauksia?’ Edith ajatteli huvittuneena. Eihän mikään nyt vielä kovin huolestuttavaa ollut ja kaikkihan saattoi olla vain sattumaa. Edithin mielestä juuri tuollaiset pienet ja suuretkin asiat tekivät Tylypahkasta erityisen ihanan paikan. Kun laatikosta ei hypännyt esiin syöjätärtä tai mitään muuta vastaavaa, tehtiin paikatta jääneille tilaa pöydissä ja ateria jatkui hieman uudenlaisissa tunnelmissa. Edith söi loppuun nopeasti, eikä enää edes muistanut ajatella syntymäpäiväänsä. Hänen teki vain mieli uppoutua omaan maailmaansa kirjojen kanssa. Hän suuntasi askeleensa kohti makuusalia, jossa muutama kirja odotteli häntä.

Makuusalissa häntä odotti yllätys. Hänen sängyllään oli lahjapaketti. Se oli kääritty ruusukuvioiseen lahjapaperiin ja punaiseen nauhaan. Nauhassa oli kiinni kirjekuori. Edith otti lahjan käteensä. Se oli neliskanttinen laatikko, josta ei ravistaessa kuulunut ääntäkään. Edith irrotti ensin nauhan sen ympäriltä ja irrotti nauhasta kirjekuoren. Kuoren päällä luki kiemuraisella käsialalla, jota Edith ei tunnistanut: ”Edith Cartylle kaksitoistavuotissyntymäpäivänä” Edith avasi kuoren ja veti siellä olevan kortin varovasti ulos. Nähtyään kortin hän tiesi, että se oli hänen perheeltään. Penelope oli piirtänyt siihen kuvan, jossa oli kaksi mielikuvituksellisen näköistä ihmishahmoa. Toisen alle oli kirjoitettu ”Ed” ja pienemmän alle ”Pen”. Kortin takana luki: ”Oikein ihanaa ja hauskaa syntymäpäivää rakkaalle tyttärelle ja siskolle! Terveisin: äiti, isä ja Penelope”. Edith hivutti kirjeen takaisin kuoreen. Sitten hän avasi paperin ja avasi sieltä löytyneen laatikon. Laatikosta löytyi ensimmäisenä paksu kirja, jonka nimi oli ”Mirabell Rosewoodin kootut kertomukset”. Kirjan alla kaksi paljon pienempää laatikkoa, joista toisesta löytyi hopeanvärinen kauniisti koristeltu mustepullo ja toisesta pehmusteisiin kääritty kaulakoru, jossa oli hopeinen feeniks. Edith pakkasi muut tavarat takaisin laatikoihinsa, mutta korun hän ripusti kaulaansa.

Edith uppoutui kesken oleviin kirjoihinsa ja unohti kaiken muun. Kirja tempaisi hänet sisäänsä niin rajusti, ettei tyttö tajunnut ollenkaan mitä ympärillä tapahtui. Niinpä Edith ei tiennyt, että Sally oli hiipinyt makuusaliin, vilkaissut ystäväänsä, ottanut matka-arkkunsa päältä muutamia esineitä ja mennyt pois. Oikeaan maailmaan Edithin havahdutti pieni vinkuva ääni, joka ensin tunkeutui inhottavasti korvaan ja sitten sai kuulijansa ärsyyntymään. Se oli äänen tarkoituskin. Se tuli Sekon pilapuodin uusimmasta pilailuvälineestä, jonka joku oli sujauttanut Edithin koululaukkuun. Kun Edith avasi laukkunsa, sieltä pöllähti vain oranssia pölyä hänen kasvoilleen.
”Jokin pilailuväline”, Edith mutisi ja löysi laukustaan viestin, jonka sanoma oli, että Edithin pitäisi tulla päivällisen jälkeen kolmannen kerroksen tyhjään luokkaan.

Päivällisen jälkeen Edith käveli kohti luokkaa, jonne hänet oli pyydetty. Hän oli koko päivän etsinyt ystäviään, mutta ei ollut löytänyt heitä ketään. Aivan kuin kaikki Edithin kaverit olisivat kadonneet. Ei edes Marcusta, Emiliä tai Thomasta ollut näkynyt missään, vaikka heidät yleensä näki joka puolella kummallisen touhujensa kanssa.
’Liittyyköhän tämä Sallyn, Dinan ja Tinan touhuihin, vai onkohan kaikki vain jotain outoa sattumaa?’ Edith ajatteli. Oikean luokan edessä Edith koputti ovelle kolme kertaa. Kop, kop, kop! Koputukset tuntuivat kaikuvan luokassa. Sitten, aivan yllättäen, luokan ovi avautui ja Edith tempaistiin sisään. Onnittelulaulu kajahtaa ja päivänsankari itse oli aivan pyörällä päästään. Ei hän mitään tällaista olisi odottanut! Luokan pulpetit oli siirretty yhdeksi suureksi pöydäksi, jonka päälle oli levitetty aivan liian räikeä liina. Pöytä oli täytetty aivan selvästi keittiöstä saaduilla herkuilla ja pöydän yläpuolelle oli ripustettu lakana, jossa luki suurin, värikkäin kirjaimin: ”PALJON ONNEA EDITHILLE!” Luokassa olivat kaikki Edithin ystävät. Sallyn, Dinan ja Tinan lisäksi siellä olivat Marcus, Thomas, Emil, Korpinkynnen Amalia ja Alice, kaikki Rohkelikon ensiluokkalaistytöt, Luihuisen Lillie ja yllättäen myös Edmund, Edithin serkku.

Edith kiitteli hämillään onnitteluista ja lahjoista joita hänelle tuotiin. Sally, Dina ja Tina olivat totisesti onnistuneet yllättämään hänet. Alkuhämmennyksestä toivuttuaan Edith pääsi nopeasti sisään juhliensa tunnelmaan. He pelasivat pelejä, nauroivat, söivät pöydän antimia ja tunnelma oli mahtava. Kaikilla näytti olevan hauskaa, mukaan lukien myös suurimalle osalle vieraiden Edmundin ja Lillien. Edith jutteli ja nauroi kaikkien kanssa tasapuolisesti. Lillie näytti saaneen Alicesta ystävän, josta Edith oli iloinen, sillä Lilliellä ei tuntunut olevan kovin montaa hyvää ystävää. Kuten arvata saattoi, juhlaluokassa ei ollut kovin hiljaista ja rauhallista. Puuskupuhin pojat viihdyttivät tyttöjä tempauksillaan, eikä Edmundkaan jäänyt hiljaiseksi. Pian kaikkien neljän pojan kesken olikin jo syttynyt kilpailu ”Kuka saa kaikki nauramaan?” Se osoittautuikin melko vaikeaksi, sillä kaikilla oli kovin erilainen huumorintaju. Meno jatkui riehakkaana muutaman tunnin, kunnes Rohkelikon jästisyntyisen Mariannen opettamassa jästileikissä Alice kaatui ja kolautti polvensa tuolin reunaan. Kolahdus ei ollut aivan pieni. Polvi muuttui hetkessä sinipunaiseksi, eikä Alice päässyt omin voimin lattialta ylös. Irvistys kävi hänen kasvoillaan, kun Lillie ja Sally auttoivat hänet ylös. Edmundkin kiirehti auttamaan kakkosluokkalaisen paremmilla loitsimistaidoillaan, ja niin koko syntymäpäiväjuhlaporukka kulki sairaalasiipeen. Amalia ja Lillie jäivät sinne Alicen seuraksi ja muutamat muutkin joutuivat lähtemään tupiinsa. Niinpä loput, eli Sally, Dina, Tina, Marcus, Thomas, Emil ja tietenkin myös Edith palasivat takaisin juhlaluokkaan.

Tunnelma oli latistunut ja juhlijat vain mutustivat kakkua jutellen niitä näitä. Jonkin ajan kuluttua pojat lähtivät myöskin pois.
”Kiitos, että ootte jaksanut tehdä mun synttäreiden eteen näin paljon vaivaa”, Edith sanoi Sallylle, Dinalle ja Tinalle.
”Ja kiitos lahjoista”, hän vielä sanoi ja halasi kaikkia pitkään.
”Eipä kestä”, Sally sanoi kaikkien puolesta.
”Täällä pitäisi nyt siivota”, Dina sanoi.
”Edith, sä voit mennä jo”, Tina jatkoi.
”Eiku mä autan teitä”, Edith sanoi. Siivotessa tytöt nauroivat ja hassuttelivat kaikenlaista. Edithistä tuntui, että tuo viimeinen hetki rakkaimpien ystäviensä seurassa teki hänen syntymäpäivästään täydellisen. Hän oli saanut paljon lahjoja, joiden avaamisen hän päätti siirtää huomiseen.

”Joka ikinen kerta, kun vietän synttäreitäni, olen aivan äärettömän onnellinen ja iloinen, mutta silti joka ikinen kerta niinä päivinä paras hetki on se, kun saa sulkeutua omaan yksityisyyteensä ja vain hymyillä itsekseen”, Edith kirjoitti päiväkirjaansa, sammutti sauvansa valon, vilkaisi nukkuvaan Sallyyn ja painoi päänsä päiväkirjansa, sauvansa ja sulkakynänsä keskelle. Tylypahkan suuren linnan suojissa nukkui lähes koko talon väki, mutta kukaan ei tiennyt, että Suuren Salin edessä olevan suuren laatikon lähellä tapahtui kummia...

// En tiedä, saako tälleen tehdä, mutta teen kummiskin... :D eli:

Positiivisuushaaste 1 kommentti 2

Tämän tarinan kirjoittamisessa meni jostain syystä todella kauan. Minulla oli intoa kyllä kirjoittaa ja niin edelleen, mutta jonkin takia en vain saanut ajatuksiani kirjoitettua järkevästi. Huomasin äsken, että aina, kun kirjoitan jostain juhlista, niin en kirjoita niistä kovin yksityiskohtaisesti. Joskus kyllä haastan itseni ja kuvailen juhlia koko mielikuvitukseni voimalla. :) (Mitäköhän siitäkin tulee?) Tässä tarinassa pidin eniten lopusta ja alusta, mutta koko tarinaan en ole ihan täysin tyytyväinen. Olisin voinut keskittyä joihinkin tilanteisiin enemmän, mutta kokonaisuutena olen melko tyytyväinen. Enempää en tähän takerru, se on nyt tällainen.

Positiivituushaaste 3

Tällä hetkellä olen iloinen siitä, että on perjantai ja nyt ei ole näköpiirissä kokeita tai muuta vastaavaa, joten koen olevani vapaa. Olen onnellinen siitä, että minulla on mahtavia ystäviä ja mukavia harrastuksia. Elämässäni menee hyvin ja voin olla onnellinen liian monista syistä.

Vastaus:

Tarina oli ihanan tasapainoinen ja niin hurjan positiivinen, tästä tuli hyvä mieli! Oli mukava lukea, miten Edithkin oli iloinen ja että kaikkien sattumusten keskellä Tylypahkassakin eletään ihan tavallista arkea ilman, että se olisi ollenkaan tylsää. Onnistuit tuomaan mukavia yksityiskohtia esiin, jotka värittivät tarinaa.

Jotkin sanat toistuvat ehkä hieman usein tai toistuvat heti seuraavassa lauseessa, kun juuri edellisessä olet käyttänyt samaa ilmaisua. Synonyymit voisivat hieman lisätä monimuotoisuutta, samojen sanojen toisto helposti tönkköyttää.

Olit hienosti keskittynyt juhliin ja minusta sekä kuvausta että kerrontaa oli aivan tarpeeksi, kun ei mistään ihmeellisemmästä ollut kysymys ja juhlatkin olivat sinänsä tavalliset. :) Tuot tosi laajasti esiin erilaisia hahmoja, ja Edith tuntuu olevan hienosti vuorovaikutuksessa ison sivuhahmojoukon kanssa.

Hieman minua häiritsi, että ristiriitaisesti oli tyypillistä, että kummitäti muistaisi synttärit ja samaan aikaan ei muistaisi. Oikeastaan vain toinen vaihtoehto kuulosti mahdolliselta, eivät nämä yhtä aikaa, joten lukijana hahmosta jäi vähän erikoinen kuva.
Varsinaisia virheitä en huomannut.

Positiivisuushaasteenkin loput osat tuli samalla suoritettua. Ihania juttuja mainitsit ja kivasti tunnistit mietteitä myös tarinaasi koskien. :) Lisäilen puuttuvat tapahtumamerkit.

Saat: 4 kaljuunaa ja 5 tupapistettä.
-Aline-

Nimi: Edith Carty (puhelin)

17.02.2017 07:54
Kiitti Ocean :)

Nimi: Ocean Sands

16.02.2017 19:23
moi edith!
osallistun positiivisuushaasteeseen arvioimalla viimeisimmän tarinasi.
edith vaikuttaa kiltiltä ja suloiselta tytöltä. huomaan kumminkin hämmennyksen ja pelon, kun hänelle tapahtuu outoja asioita.
osasit kuvailla yön tunnelmat ja tytön mietteet hyvin, ja sanavalintasi olivat sopivia luomaan tunnelmaa. tekstiä oli kiinnostava lukea, koska se oli erilainen ja inspiroi minuakin kirjoittamaan samantyyppisen tarinan. haastoit itsesi, ja onnistuit! haluan tämän jälkeen lukea muitakin tarinoitasi.
tykkäsin myös tarinan rauhallisuudesta, ja sitä oli mukava lukea.

Ocean Sands

Nimi: Edith Carty

04.02.2017 15:33
23. YÖLLISIÄ MIETTEITÄ

Pienet lumihiutaleet tanssivat kilpaa tuulenvireessä. Kaksi nuorta, kuudes -tai seitsemäsluokkalaisia, kulkivat suuren linnan pihamaalla käsi kädessä. Mustajärvi oli jäässä ja sen tasaiseksi taiotulla jäällä oli luistinten jälkiä, jotka peittyivät ohuen lumikerroksen alle. Kuun sirppi valaisi hennosti mustaa pihamaata pilvenrepaleiden lipuessa yli taivaan. Tylypahkan jykevän linnan erään tornin salaisen kattohuoneen ikkunasta katseli koulun nuorimpiin kuuluva tyttö haaveellisena ulos. Kello oli lähemmäs yhtä, eikä koululaisilla pitäisi olla mitään asiaa poissa makuusaleistaan.

Edithiä väsytti, mutta hän ei halunnut nukkua. Hän ei ollut nukkunut kevätlukukauden alkamisen jälkeisinä niinä muutamina öinä, jotka hän oli ehtinyt Tylypahkassa olla, kunnolla. Omituiset unet seurasivat toisiaan, eikä uni ollut enää ystävä, vaan vihollinen. Hän valvoi aina pikkutunneille asti ja sen jälkeen väsymys pakotti hänet nukkumaan. Päivisin hän oli yliväsynyt, eikä koulunkäynti sujunut. Dina ja Tina huomasivat tämän lähes välittömästi, mutta he eivät osanneet tehdä asialle mitään. Sallykin oli huomannut ystävänsä väsymyksen, muttei kiinnittänyt siihen kovin paljoa huomiota, sillä hän uskoi sen johtuvan vain loman sekoittamasta unirytmistä. Tuntien päätyttyä Edith oli mennyt suoraan makuusaliin ja nukahtanut pylvässänkyynsä välittömästi. Hän oli nukkunut tunnin ja oli sitten hereillä vieläkin, vaikka hänen olisi ehdottomasti pitänyt olla tiukasti unten mailla jo monta tuntia. Monet olivat huomanneet tytön väsymyksen, mutta se oli helposti selitettävissä loman myöhäisillä öillä, eikä kukaan kiinnittänyt siihen kovin suurta huomiota, sillä koulun alusta oli vain muutama päivä.

Käsikkäin kuljeskelevat nuoret olivat kadonneet Edithin näköpiiristä, eikä pihamaan tuijottelu pöllötornin kattohuoneessa enää innostanut valvomaan. Mutta hän ei voinut nukkua. Makuusaliin palaaminen kiinnijäämisen pelossa ei houkutellut, eikä houkutellut nukkuminenkaan. Unet eivät olleet pelottavia, eivätkä inhottavia, mutta Edith ei vain halunnut nähdä niitä. Sally nukahti aina ennen kymmentä, eikä hänellä ollut aavistustakaan, että Edith valvoi.
’On mun pakko nukkua. Miksi nuo unet eivät voi jättää mua rauhaan? Ei tästä valvomisesta ole mitään hyötyä, koska milloin tahansa mä nukahdankin, ne tulevat silti. Paitsi ei päivisin. Päivisin mä voisin nukkua rauhassa ilman outoja unia’, Edith ajatteli ja huokaisi.
’Mulla on huomenna synttärit. Ehkä se piristäisi mua. Dina, Tina ja Sally suunnittelevat jotain. Sallysta huomaa sen heti, mutta Dina ja Tina osaavat peittää kaiken taitavasti. Sellainen taito olisi hyödyllinen... Pieni ääni minun pääni sisällä huutaa, että mun pitäisi nukkua, mutta mä en voi. En vaan voi. Uni on nykyään ahdistavaa, mutta kyllä minä tiedän, etten jaksa tällaista enää kauaa. Päiväkirjaan kirjoittaminen helpotti tänään ja eilenkin väsymystä, mutta miten jaksan huomenna? Ne rakastavaisetkin, jotka tietämättään lohduttivat mua olemalla hereillä, ovat nyt jo nukkumassa.’

Tuuli oli yltynyt. Lumisade tiheni ja lumihiutaleet suurenivat. Kielletty metsä näytti houkuttelevan pelottavalta. Hagridin mökissä oli valo. Se oli syttynyt siihen juuri äsken Hagridin herätessä. Edith katseli näkymää ikkunasta ja hymy valtasi hänen kasvonsa. Kaikki oli niin synkän kaunista, ettei sille voinut olla hymyilemättä. Mutta tuo hymy sammui pian vaihtuen pieneen kyyneleeseen, joka vierähti Edithin poskelle.
’Yö virnuilee minulle, koska en voi nukkua. Hagridkin heräsi varmaan vain Toran halutessa yöpalaa. Tuntuu yksinäiseltä, seistä täällä vain katsellen ulos ja ajatellen synkkiä ajatuksia, mutta nukkumaankaan mä en ala. Tuntuu kuin unet haluaisivat mun tekevän jotain, mutta en mä osaa tehdä mitään! Mä pelkään jo niitä unia, kun niihin sekoittuu aina mukaan jotain, mikä ei niihin kuulu. Eikä uni ole ikinä eri, niin kuin ennen. Se sama uni toistuu ja toistuu ja toistuu. Tässä ei oo mitään järkeä!’
”Virnuile vain, Yö! Mä en nuku”, Edith kuiskasi varmasti.

Edithin ajatukset sisälsivät monenlaisia mietteitä, jotka olivat väsymyksen vuoksi hieman sekaisia. Kello oli jo yli yhden, eikä koko linnassa ollut kovin montaa valvovaa ihmistä. Toisaalta Edithistä oli kiehtovaa olla yksin hereillä, mutta toisaalta se oli hänestä yksinäistä, pelottavaa ja ahdistavaa. Muina iltoina hän oli valvonut makuusalissa, mutta tänä iltana hän oli päättänyt jostain tuntemattomasta syystä lähteä käveleskelemään käytäville ja askeleet olivat kuljettaneet hänet pöllötorniin. Oli Edithin onni, että seuraavana päivänä oli lauantai.
’Mitäköhän tytöt ovat suunnitelleet? Mua jännittää. Sally varmaan aikoo mennä keittiöön pyytämään kotitonttuja tekemään mulle _syntymäpäiväkakun _. Miksi se olisi muuten puhunut jotain sellaista Dinalle ja Tinalle? Mulla on jo nyt ikävä Peniä. En tajua, miten mä kestin koko syyslukukauden näkemättä sitä kertaakaan.’ Edith käveli ikkunalta pois ja kaatui heinäkasaan, joita oli ympäri huonetta. Hän painoi silmänsä kiinni, mutta hän ei nukkunut, hän vain hiukan lepuutti silmiään.

Kun hän hetken kuluttua heräsi, sai hän säikähtää kunnolla. Puuskupuhin _ tupakummitus _ Lihava munkki katsoi häntä suoraan silmiin.
”Mitäs pieni koululaistyttö tekee täällä näin myöhään?” kummitus kysyi ystävällisesti.
”Ethän kerro kenellekään?” Edith varmisti. Hän koki kyllä voivansa luottaa kummitukseen, mutta hän halusi varmistaa.
”En toki, olenhan minä Puuskupuhin tupakummitus!” Lihava munkki sanoi ylpeästi. Edithillä oli kova tarve kertoa kaikki jollekin, joten hän kertoi tuolle ystävälliselle aaveelle koko jutun ensimmäisestä oudosta unesta viimeisimpään asti. Munkki nyökytteli ja kuunteli kiinnostuneen oloisena.
”Suosittelisin, tyttö pieni, nukkumaan nyt, kun vielä voit. Eivät tuollaiset unet saisi estää sinua nukkumasta”, aave sanoi ja lipui sitten seinän läpi ulos. Edith jäi heinille makaamaan rauhallisena ja aivan liian väsyneenä.
’Tuntuu kuin voisin nyt jopa nukkua välittämättä niistä unista. En millään viitsisi hiippailla takaisin alas makuusaliin. Tämä paikka on ihana. Vaikka Riesu onkin suurimman osan ajasta ärsyttävä _hulivili_, niin voin antaa kaiken anteeksi, koska ilman sitä en olisi ikinä löytänyt tätä paikkaa’, Edith ajatteli. Unen kutsu tuntui voimakkaammalta kuin koskaan, ja niin Edith, tuo melkein kaksitoistavuotias noita, nukahti niille sijoilleen, eikä herännyt, vaikka pöllöt huhuilivatkin hänen alapuoleellaan.

// Löin nyt kaksi kärpästä yhdellä iskulla ja osallistun tällä tarinalla Pensieven synttäreiden viettoon ja positiivisuushaasteeseen. Oli muuten haastavaa kirjoittaa tuo kommentti positiivisuushaasteeseen, itsensä arviointi on melkoisen vaikeaa. :)

Positiivisuushaaste 1, kommentti ½:

Olen tässä tarinassa tyytyväinen alun kuvailuun ja Edithin monenlaisten ajatusten esiintuomiseen. Nuo kummatkin ovat asioita, jotka tuottavat mulle ongelmia, ja joissa haluaisin kehittyä. Päätin tehdä tällaisen tarinan oikeastaan vain haasteeksi itselleni, halusin kokeilla, saanko järkevää tarinaa aikaiseksi kertomalla vain yhdestä yöstä, jossa ei edes tapahtunut juuri mitään. Olen Pensievessä oloni aikan oppinut kirjoittamisesta paljon ja olen kehittynyt paljon.

Haluaisin kehittyä hyvin monessa asiassa. Ensimmäinen asia on kirjoittaminen ylipäätänsä. Haluan oppia tekemään loogisia tarinaketjuja, joissa näkyy oma tyylini. Haluasin oppia luomaan jokaiselle hahmolle oman tyylinsä puhua, liikkua ja erilaiset luonteet, mutta tämä on haastavaa. Tiedän itse millaisia hahmoni ovat, mutta on toista saada samankaltainen vaikutelma muillekin. Olen yleensä melko tyytyväinen tarinoihini, ja niin olen tähänkin. Tämä ei mielestäni ole mikään kovin erikoinen taikka hauska, mutta olen silti ihan tyytyväinen.

Vastaus:

Olit valinnut tähän väliin tosi mielenkiintoisen kokeilun kuvata Edithin unetonta yötä. Rikas kuvailu minusta toi tekstiin tunnelmaa ja tavallaan kehysti Edithin ajatuksia, ettei tarina jäänyt vain niiden varaan. Luin mielelläni koko tekstin, eikä rauhallisuus kyllästyttänyt. Kerrassaan hieno harjoitus luoda kiinnostavuutta tarinaan, jossa ei juurikaan ollut suurempia tapahtumia.

Suosikkikohtiani ovat kaikki Edithin tarkkailut, ja mitä hän ulkona näkee. Myös pieni jutustelu tupakummituksen kanssa taisi piristää tyttöä, ehkä unista ja unettomuuden ongelmasta puhuminen helpotti oloa niin, että pöllölässä tyttö rauhoittui.

Hienoa, että sait nivottua näin monta juttua samaan tarinaan. Kaikki synttärihaasteen sanat löytyivät ja lomittuivat sujuvasti tarinan kulkuun. Pidän tosi edistyksellisenä sitä, että rohkeasti kokeilet ja harjoittelet uutta.

Positiivisuushaasteessa oletkin analysoinut omaa tekstiäsi upeasti! Löysit todella paljon perusteluja ja mietteitä, joita oli ihana lukea. Kehityksesi todella huomaa ja selvästi olet saanut myös otetta omien taitojen tarkasteluun. Tämä hahmojen esiintuonti on loistava pointti, se oikeasti on vaikeaa!

Lisäilen siis tietoihisi tapahtumamerkin.
Tarinasta saat: 4 kaljuunaa ja 4 tupapistettä.
-Aline-

Nimi: Edith Carty

22.01.2017 16:10
// Päätin kokeilla tällaista päiväkirjatarinaa :D

22. Edithin päiväkirja: LOMAN LOPPU

13.1.

Hei, sinä syvimpien salaisuuksieni tietäjä!
Mulla on näköjään joku pakkomielle laittaa jokaisen päiväkirjamerkinnän alkuun joku tuollainen hassu tervehdys. Mutta en minä sen takia päättänyt ruveta kirjoittamaan tänne. Oon nyt taas Tylypahkassa. Meidän makuusali tuntuu tyhjältä ilman rohkelikkoja ja muutenkin koko tuvassa on paljon rauhallisempaa ilman heitä. Tuokaan ei ollut minun asiani, sillä mun oli tarkoitus kertoa joululoman lopusta, jonka, kuten tiedät, vietin Dinan ja Tinan kotona Godrikin notkossa. Kuten olen ennenkin tehnyt, kirjoitan tämän kuin tämä olisi joku mielenkiintoinen tarina.

Kaikki pyörivät silmissäni. Tuntui kuin olisin joutunut keskelle tulipyörremyrskyä. En kyllä ole ikinä ollut tulipyörremyrskyssä, mutta voin kuvitella millaista se on. En saanut tarkennettua katsettani mihinkään, sillä ei ollut mitään mihin sen olisin voinut tarkentaa, maailma tuntui pyörivän aivan liian nopeasti. Salattu pieni hormiverkkopelkoni alkoi hiipiä esiin.
’Haluan pois!’ ajattelin. Tuntui kuin joku tuntematon voima olisi kuullut ajatukseni, koska juuri sillä hetkellä tömähdin lämpimään takkaan keskelle jonkinlaista oleskeluhuonetta. Tuli ei tienkään polttanut minua, mutta kapusin silti mahdollisimman nopeasti ulos takasta, sillä en halunnut odottaa, että hormipulverin vaikutus lakkaisi ja polttaisi minut poroksi. Huoneessa ei sillä hetkellä ollut ketään muita ja minua alkoi pelottaa, että olenkohan nyt ihan väärässä paikassa. Olin kyllä huutanut sanat niin kuin pitikin, mutta pieni pelko kuitenkin hiipi minuun. Jäin tavaroineni tutkimaan katseellani huonetta, sillä kyllähän joku minut täältä löytäisi, vaikken olisikaan oikeassa paikassa. Huone oli mukava. Iso, pehmeä sohva oli keskellä lattiaa, niin, että takkatuli lämmitti siihen ihanasti. Siellä oli myös muutama nojatuoli, jotka eivät näyttäneet yhtä houkuttelevilta kuin sohva. Huoneessa oli vanhojen aikojen tuntua, mutta myös jotain nykyaikaisuutta, jota en paremmin osaa selittää. Ikkunat olivat suuria ja arvokkaita, ja ne johtivat takapihalle, joka oli lumen peitossa. Pihassa ihastuin heti kolmeen suureen tammeen, jotka nukkuivat talviuntaan tietäen kesän salaisuuden. Lumihangessa oli paljon jalanjälkiä, jotka kielivät siitä, että talon asukkaat, joiden toivoin olevan kaksosten perhe, tykkäsivät lumesta ja ulkoilusta.

Vaivuin ajatuksiini odotellessani, että joku tulisi huoneeseen. En viitsinyt mennä huoneesta pois, koska en tiennyt ollenkaan, mitä huoneesta poisjohtavien ovien takaa paljastuisi. Kylmät väreet kulkivat pitkin selkääni, kun päästin mielikuvitukseni valloilleen. Huoneesta pois johti kolme ovea. Ensimmäisen oven taakse kuvittelin synkän ylisuuren siivouskomeron, jonka perällä roikkui mädäntymään jätetty ruumis. Tuo mielikuva on karmiva jo tuollaisenaan, mutta liittämällä siihen tarinan, jonka sepitin, se on vielä karmaisevampi. Jos joku olisi tullut siitä ovesta, olisin varmaan säikähtänyt kuoliaaksi. Olin jo keksimässä muiden ovien taakse jotain, mikä olisi saanut minut haluamaan pois, kun Sally putosi takkaan. Olin selin takkaan päin, jonka takia pelästyin suunnattomasti tajuttuani, että joku tuli takkaan. Kuulin Sallyn pelastavan äänen ja rentouduin.
”Mä jo pelkäsin, että mä oon väärässä talossa”, sanoin Sallylle naurahtaen, vaikka olin vieläkin peloissani. Olen minäkin pelkuri, kun pelkään omia kuvitelmiani!

Sally istuutui sohvalle ja sanoi:
”Miksi seistä pönöttää, kun voi odottaa näin mukavasti?”
”En tiedä”, sanoin ja istuin itsekin sohvalle. Juuri kun olin istuutunut alkoi tapahtua jotain. Huone alkoi pyöriä vimmatusti, mutta sohva ei pyörinyt. Katsoimme Sallyn kanssa kummissamme tapahtumaa. Pyöriminen jatkui hetken ja sitten se loppui yhtäkkiä kuin oli alkanutkin. Huone oli muuten sama, mutta kahteen seinään oli tullut ovien tilalle suuret aukot, niin kuin käytävät. Toisesta aukosta näkyi ruokailuhuoneeseen ja toisesta jatkui käytävä, jonka varrella oli portaat, suljettuja ovia ja aivan käytävän päässä oli eteinen. Ei käytävä pitkä ollut, mutta oli se käytävä siltikin. Nousimme kuin yhteisestä sopimuksesta sohvalta ja katselimme hämmentyneinä ympärillemme.

”Tervetuloa Ed ja Sal!”
Kuulimme tutut äänet. Säikähdin hieman, mutta niin säikähti Sallykin. Dina ja Tina hyppäsivät esiin ruokailuhuoneen pöydän alta, josta heitä ei näkynyt pitkän pöytäliinan alta. Halasimme toisiamme lämpimästi ja kaksoset aloittivat talon esittelyn.

Esittelykierros alkoi ruokailuhuoneesta. Siellä oli pitkä puupöytä, jonka päällä oli ruusukuvioinen pöytäliina. Seinät olivat täynnä Dinan, Tinan, Timin ja Tedin piirustuksia, aina lasten elämänsä ensimmäisistä teoksista viimeisimpiin. Ne olivat vähän kuin tapetti. Seinillä oli vain kaksi paikkaa, joissa ei ollut piirroksia, toinen oli suuren, ruman kellon paikka ja toinen tyhjä kohta oli täytetty liitutaululla, jonka yläosassa luki: ”tärkeät tapahtumat” koristeellisin kirjaimin ja alaosa oli täytetty päivämäärillä ja tapahtumilla. Yhdessä kohtaa liitutaulua luki: ”5.1. Edith ja Sally tulee!!” Se hymyilytti minua, mutta piirustukset kiehtoivat minua enemmän.
”Hauskat seinät täällä”, totesin.
”Me ollaan kerätty tänne kaikkia outoja töherryksiä, joista suurin osa on tosi rumia, mutta äiti ei anna ottaa mitään pois. Näitä ruvettiin keräämään tänne sen takia, koska täällä oli seinän maali tosi huonossa kunnossa ja äidin ja isän mielestä tää on hauska. Mä en oikein tiedä, mitä meiltä mä oon tästä. Ihan kiva, mutta me ei osata kukaan piirtää”, Tina selitti. Katselin ”töherryksiä” hetken, eivätkä ne minun mielestäni olleet rumia.

Koko talo oli hauska ja mielenkiintoinen, mutta en viitsi ihan kaikkea selittää yksityiskohtaisesti. Keittiö oli oikein siisti ja mukava, jossa oli tuulahdus menneiden aikojen tuntua, en osaa selittää sitä. Keittiöstä johti oma pieni sivuovensa pihalle, ja minä käyttäisin mieluummin sitä kuin etuovea. Herra ja rouva Mintonin huoneeseen me vain kurkkasimme, se oli aika samanlainen kuin äidin ja isän makuuhuone. Timin ja Tedin huone oli sotkuinen ja juuri sellainen, millaiseksi kahden pojanviikarin huoneen kuvittelee. Yläkertaan vievät portaat olivat hauskat. Ne olivat niin kapeat, ettei niissä mahtunut kävelemään rinnakkain. Ihastuin portaikon puolivälissä olevaan pieneen ikkunaan, josta avautuvaa näkymää jäin tutkailemaan saaden takaani tulevan Sallyn hermostumaan. Yläkerrassa oli vain kaksi huonetta: yleinen oleskelutila ja tyttöjen huone. Dinan ja Tinan huoneesta pääsi vielä pimeälle ullakolle, joka tuotti minulle kylmiä väreitä mustuudellaan ja aavemaisuudellaan. Koko talo oli kokonaisuudessaan mukava ja lämminhenkinen, mutta koko sen esittelykierroksen mietin, että missä olivat Tim ja Ted ja rouva ja herra Minton.

Sally ehti kysyä miettimäni kysymyksen ensin.
”Missä muut ovat?” hän sanoi mutkattomaan tapaansa.
”Ulkona”, Dina vastasi.
”Okei”, Sally sanoi. Talonesittelykierroksen aikana olimme ehtineet vaihtaa tärkeimmät kuulumiset, mutta yksityiskohdat olivat vielä kertomatta ja puimatta. Dina ja Tina kertoivat jästipojista, jotka olivat heittäneet kiven heidän ikkunaansa ja kuinka he olivat hämmästyneet nähdessään jo samana päivänä rikkoutuneet ikkunan tilalla ehjän. Sally kertoi, että hänen mumminsa oli vaatinut häntä kertomaan /ihan kaiken/ Tylypahkasta ja, että hänen setänsä ja tätinsä olivat olleet heillä viettämässä joulua, eikä se ollut ollenkaan mukavaa heidän arvostelevien katseidensa ja tunkeilevien kysymystensä takia.
”Mummi käski mun kertoa meidän tuvan pojista ja mä kerroin millaisia ne on. Sitten, kun mä olin kertonut, se sanoi, että mukavan oloisia poikia. Mä olin kertonut, että ne ei muuta teekään kuin jekkuja ja piloja kaikille, ja ne olivat sen perusteella mukavia poikia. Jos mä olisin kertonut, että mä en muuta teekään kuin pilailen kaikkien kustannuksella, mummi olisi varmaan tappanut mut”, Sally oli selittänyt. Mä kerroin tytöille Penin söpöjä sanontoja ja sellaista. Ei meillä tapahdu mitään erikoista, jota voi jälkikäteen kertoilla muille, mutta meidän perheen joulu oli ihana ja kiva, en kaipaa muuta.

Mintonien muu perhe palasi ulkoa vasta päivälliselle. Meillä oli tosi hauskaa keskenämme. Dinan ja Tinan olisi pitänyt tehdä ruoka kahdestaan, mutta ei mikään estänyt Sallya ja mua auttamasta. Dina sanoi, että me ei saada kertoa herra ja rouva Mintonille, että me autettiin ruoanlaitossa, koska me ollaan vieraita. Me luvattiin olla kertomatta. Päivällispöydässä minä mietin, millaiseksi kuvaisin Mintonien perheen jäsenet. Rouva Minton näytti aluksi hienostuneelta ja hieman koppavalta, mutta hän ei todellakaan ollut sitä. Hän oli pitkä ja hoikka ja pukeutui kuin olisi ollut aatelinen, mutta hän oli ystävällinen, sydämellinen ja huumorintajuinen. Hän nauroi ihanasti. Sitä naurua on mahdoton kuvata, tai sitten minä olen todella huono kuvailemaan asioita. Herra Minton oli ulkonäöltään vaimonsa vastakohta. Hän oli pieni ja pyöreä ja hän pukeutui rennosti. Hän onnistui lisäämään melkein joka lauseeseen jonkun hauskan sanan tai vitsin. Hän lausui vilpittömiä, pieniä kohteliaisuuksia kaikille aina muun pöytäkeskustelun lomassa. Dinan ja Tinan vanhemmat olivat todella hauskoja ja mukavia, ja he tuntuivat tietävän onnellisen elämän salaisuuden. En kyllä siltikään haluaisi heitä omiksi vanhemmikseni, äiti ja isä on parhaita. Tim ja Ted olivat täysin samannäköisiä ja heistä näki heti, että he olivat Dinan ja Tinan sisaruksia. Tim oli riehakkaan oloinen pojanviikari, jonka suu ei lakannut puhumasta melkein koskaan. Pidin kuitenkin enemmän Tedistä. Hänellä oli silmät, jotka tuntuivat näkevän jotain, mitä muut eivät nähneet. Hän ei puhunut, eikä hymyillyt paljoa, mutta avatessaan suunsa kaikki kuuntelivat häntä tai hymyillessään kaikki huomasivat hänen hymynsä. Vaikka hän ei paljoa puhunutkaan, ei hän silti ollut keskustelun ulkopuolella, sillä hänen koko olemuksensa oli siinä mukana. Ted oli luonteeltaan hyvin erilainen perheeseensä nähden, mutta hän kuului siihen yhtä lailla kuin kukaan muukaan. Koko perhe oli niin lämminhenkinen, että se sai tuntemattomien seurassa pidättyväisen Sallynkin juttelemaan kuin minutkin, jolle tuntemattomille lörpöttely ei ikinä ole ongelma.

Illan olimme pihalla. Rakensimme suuren lumilinnan ja olimme lumisotaa monta tuntia. Se oli huippua! Ennen nukkumaanmenoa kaksoset hakivat yläkertaan meille iltapalaa. Emme valvoneet myöhään, koska sovimme, että heräisimme aikaisin ja mentäisiin koko päiväksi suureen pulkkamäkeen eväät repussa.

Seuraava päivä kului pulkkamäessä. Se oli jonkin matkan päässä Mintonien talosta. Oli kaunis päivä ja olimme liikkeellä auringon vasta kivutessa taivaalle. Mäki paras pulkkamäki, jossa olin ikinä käynyt. Se oli korkea ja oli metkaa laskea se alas luistoloitsulla terästetyllä pulkalla. Siellä ei tullut tylsää. Vasta pimeän tultua palasimme takaisin väsyneinä, mutta tyytyväisinä. Kolmantena päivänä ei ollut mitään erikoista ohjelmaa. Pelasimme velholautapelejä, juttelimme, oltiin piilosta Timin ja Tedin kanssa ja valvoimme myöhään. Neljäntenä päivänä kiertelimme Godrikin notkossa. Kävimme Lily ja James Potterin, Harry Potterin vanhempien, talolla ja Dina ja Tina esittelivät meille kotiseutuaan. Viides päivä kului minun osaltani sängyssä makaamiseen, sillä pääni oli koko päivän kipeä ja tuntui kuin olisin tulossa sairaaksi, mutta onneksi en tullut. Kuudes, eli viimeinen lomapäivä, oli kaikista päivistä paras.

Dina ja Tina heräsivät viideltä, emmekä minä ja Sally tienneet siitä mitään, koska nukuimme niin sikeästi. Sillä välin, kun me nukuimme, he leipoivat suuren kakun ja salakuljettivat sen hiirenhiljaa ullakolle. He siivosivat koko ullakon äärimmäisen hiljaa ja laittoivat sen kuntoon iltaa varten. Kun minä ja Sally heräsimme, emme osanneet aavistaa mitään. Aamupäivällä emme tehneet mitään kovin erikoista ja iltapäivällä menimme vielä viimeisen kerran pulkkamäkeen muutamaksi tunniksi. Illalla Dina ja Tina sanoivat, että mennään ullakolle. Sitten me menimme ullakolle. Voi sitä yllätyksen määrää, kun näimme ullakon! Siellä oli neljälle katettu pöytä, jonka keskellä oli suuri kakku, mehua ja kaikenlaista muuta hyvää. Koko ullakko oli koristeltu Rohkelikon ja Puuskupuhin värein, eikä aavemaisuudesta ollut mitään jäljellä. Koko illan olimme ullakolla, nauroimme, sekoilimme ja söimme. Se oli koko joululoman loppuhuipennus!

Seuraavana aamuna söimme aamupalaa ja valmistauduimme Tylypahkaan lähtöön. Isä oli luvannut tulla asemalle matka-arkkuni kanssa, joten minun ei tarvinnut siitä huolehtia, toisin kuin Sallyn, jonka mummi oli sitä mieltä, että jos kerta Sally sai kyydin asemalle, ei hänen sinne tarvinnut vaivautua. Toki oli minullakin viikon tavarat pakattavanani, jotka olivatkin ehtineet levitä joka paikkaan. Menimme hormiverkolla King’s Crossin aseman vieressä sijaitsevaan yleiseen hormiverkkopisteeseen, joita on ympäri maata hyvin jästeiltä piilossa. Asemalla löysin isän viime tipassa. Hän halasi minua vielä lähtiäisiksi ja sitten jouduinkin hyppäämään junaan.

Juna puuskutti määrätietoisesti pohjoiseen ja nyt minä olen täällä taas, Tylypahkassa. Mulla on ylihuomenna synttärit, mua jännittää vähän, koska mä luulen, että Sally, Dina ja Tina suunnittelee jotain.

Vastaus:

Ihanaa, että kokeilet erilaisia tyylejä! Pääsit samalla kirjoittelemaan Edithillä hieman minäkertojan muodossa ja tarinasta tulikin erittäin mielenkiintoinen kurkistus myös Edithin ajatuksiin.

Tarinassa oli runsaasti kuvailua, ja minusta tässä luvussa näkyy jälleen hyvin kehittymisesti kirjoittajana. Kappaleissa on runsaasti asiaa, joka luo lukijalle tarkan maailman ja tunnelman tapahtumista. Kappaleet ovat hyvin jaetut, tahti on rauhallinen ja teksti virheetöntä. Tekstistä on myös poissa tönkköys ja varovaisuus, tässä on reilusti oman tyylisi makua!

Hyvin arkisistakin asioista sai kerronnalla jännittäviä. Minusta kuvailu on ihanan rikasta ja luo hyvin juuri sen maailman ja puitteet, missä Edith seikkailee.

Saat: 5 kaljuunaa ja 5 tupapistettä.
-Aline-

Nimi: Edith Carty

11.01.2017 19:09
21. LOMAN ALKU

Edith istui Tylypahkan pikajunassa pöllönhäkki sylissään. Hänen pöllönsä, Pilkku, ei pitänyt siitä, että sen piti olla suljettuna häkkiin, ja siksi se huhuili jatkuvasti saadakseen Edithin huomion. Juna puuskutti hyvää vauhtia kohti Lontoota lumisten maisemien halki. Sophia nukkui nojaten Dinan olkapäähän. Edithin, Sallyn, Dinan, Tinan ja Sophian lisäksi vaunuosastossa oli luihuistyttö Lillie Phelps, joka oli kysynyt ujosti Edithiltä, että saisiko tulla heidän kanssaan samaan vaunuosastoon. Edith oli muitta mutkitta vastannut myöntävästi. Edith oli ajatellut, että Lillie oli vain ujo, mutta hän oli väärässä. Hän ei ollut ujo, hän oli vain sellainen, joka ajatteli enemmän kuin puhui. Lillie oli erittäin lyhyt ikäisekseen, mutta hän käyttäytyi kuin olisi ollut vuosia vanhempi kuin todellisuudessa oli. Hänellä oli vaaleat, pitkät hiukset ja niin hassut silmät, että ensimmäisen kerran ne nähtyään Edithin oli pakko vilkaista niitä uudelleen. Silmät olivat kuin sekoitus ruskeaa ja vaaleansinistä ja niistä paistoi ajatukset, joita kukaan muu ei ollut vielä kuullut. Vaunuosastossa oli hiljaista. Matkaa oli jo jatkunut sen verran kauan, että tytöt olivat väsyneet istumiseen ja vaipuneet ajatuksiinsa.

Dinan ja Tinan pöllö Cracy oli häkissään tavaratelineellä ja huhuili välillä Pilkulle. Edith päätti nostaa Pilkun häkin myös ylös tavaratelineelle Cracyn viereen. Hän nousi penkille seisomaan ja työnsi muita tavaroita pois tieltä saadakseen häkin sinne jotenkin järkevästi. Huomaamattaan Edith tönäisi Lillien koululaukun tavaratelineeltä alas. Laukku, joka ei muuta sisältänytkään kuin kirjoja, putosi nukkuvan Sophian päähän.
”Varo!” toisella puolella istuva Tina ehti huudahtaa, mutta se ei auttanut mitään, koska Sophia oli unessa. Sophia heräsi kiljahtaen. Hän hieroi päätään päästäen suustaan jästien rumia sanoja, joita muut eivät ymmärtäneet ja katsoi laukkua, joka oli luisunut lattialle. Edith laskeutui istumaan.
”Yritätkö sinä tappaa mut?” Sophia sanoi päätään pidellen Edithille.
”Anteeksi, se oli vahinko”, Edith sanoi purren hampaansa yhteen ettei repeäisi nauruun, sillä hän ei voinut olla ajattelematta, miten huvittavalta tilanne näytti sivusta katsoen.
”Onhan tästä jotain hyötyäkin. Ajattelin nimittäin juuri, että voisin ottaa tuon laukun tuolta ja näyttää teille yhden jutun yhdestä kirjasta”, Lillie sanoi. Hänen puhetyylinsä oli erikoinen. Jokainen sana tuli ulos harkitusti, mutta hänen puheensa ei silti ollut normaalia hitaampaa, kuten voisi olettaa. Lillie kaivoi laukustaan jonkun mustan kirjan, jonka kannessa ei lukenut mitään. Hän uppoutui selaamaan sitä muiden odotellessa.
”Onko tuo kirjaston kirja?” Edith kysyi. Jotenkin kirja näytti sellaiselta, ettei sitä löytyisi kirjaston kokoelmista. Lillie pudisti päätään.
”Mikä kirja tuo edes on?” Sally kysyi epäluuloisesti. Sallylla oli omat luulonsa tuota luihuistyttöä kohtaan.
”Se on meidän suvun kirja. Sain sen isältäni, kun täytin yksitoista. Se on aina minun koululaukussani. Mä luen sitä aina, kun tunneilla on tylsää”, Lillie vastasi nostamatta päätään kirjasta.
”Tässä se on!” hän huudahti hetken etsimisen kuluttua.
”No, nyt se karkasi.”
Sophia katsoi oudoksuen Lillietä ja hänen kirjaansa.
”Miten karkasi?” Sophia kysyi.
”Se kuuluu tämän kirjan taikaan”, Lillie vastasi.

”Ei se suostu tulemaan esiin. Mä olisin näyttänyt yhden maailman vanhimpiin taikoihin liittyvän jännän jutun, mutta se ei halunnut näyttäytyä”, Lillie sanoi ja laittoi kirjansa takaisin laukkuun. Tytöt eivät enää vaipuneet samanlaiseen hiljaisuuteen kuin hetki sitten. He juttelivat kauan kaikenlaisista asioista, vaikka kaikkien ajatukset liikkuivat välillä ihan jossain muualla kuin Tylypahkan pikajunan vaunuosastossa. Lähestyessään Lontoota nuoret noidat vaihtoivat jästivaatteet ylleen. Junan pysähtyessä kaikki olivat taas omissa ajatuksissaan. Edith yritti nähdä ikkunasta vanhempansa ja Penelopen, mutta heitä ei näkynyt. Junan käytävillä alkoi hälinä, kun kaikki valuivat pois vaunuosastoistaan ulos. Edith tarkisti vielä tavaratelineet ja astui sitten käytävälle väentungokseen. Vanhemmat oppilaat työnsivät nuorempia pois tieltään, eikä junassa liikkuminen ollut ollenkaan helppoa.

Laiturilla 9 ja ¾ oli myös tungosta, kun oppilaat yrittivät etsiä vanhempiaan.
”Mun mummi on tuolla!” Sally huomasi. Sally laski matka-arkkunsa maahan ja halasi lujasti Edithiä, Dinaa, Tinaa ja Sophiaakin. Hän olisi varmaan halannut Lillietäkin, mutta luihuistyttö oli kadonnut jo jonnekin.
”Hyvää joulua!” Edith huusi vielä kerran Sallylle hänen astellessaan mumminsa luo.
”Äiti, isä, Tim ja Ted on tuolla!” Tina huomasi hetken kuluttua. Kaksoset halasivat Edithiä ja Sophiaa ja he kävelivät hyvän joulun toivotukset korvissaan kohti perhettään. Edith yritti löytää väkijoukosta vanhempansa, mutta ei nähnyt heitä missään. Pimeälle laiturille tuli valoa taikakynttilöistä, mutta sekin valo hukkui junan höyryihin.
”Ed, he ovat tuolla!” Sophia huomasi. Edith lähti helpottuneena kävelemään kohti Michael ja Emma Cartya, joiden ympärillä hyöri Penelope levottomasti. Penelope näki Edithin ensimmäisenä. Vanhempiensa huomaamatta pikkutyttö oli juossut Edithin syliin. Penelopella oli Edithille paljon asiaa ja hän oli aivan pakahtua innosta nähdessään taas rakkaan siskonsa
”Varovasti Pen, mulla on kädet täynnä tavaraa”, Edith sanoi nauraen ja laski arkkunsa ja pöllönhäkkinsä maahan voidakseen nostaa pikkusiskonsa syliin.
”Äiti, isä, mä löysin Edin!” Penelope huusi riemuissaan. Edith halasi tiukasti vanhempiaan ja he lähtivät sitten laiturilta kohti Michaelin kesällä hankkimaa autoa, jota hän niin mielellään käytti mahdollisimman usein.

Penelope ja Sophia nukahtivat miltei välittömästi auton hyrinään tottuessaan, mutta Edith ei voinut nukkua väsymyksestään huolimatta. Hän paloi halusta kertoa kaiken, tai no melkein kaiken, vanhemmilleen. Herra Carty ajoi jäisiä teitä kotia kohti pimeässä yössä. Edith puhui melkein taukoamatta. Hän kertoi ystävistään ja heidän tempauksistaan, poikien oudoista ajatuksista, huispauksesta, läksyistä, opettajista, sairaalasiivestä ja kaikesta mahdollisesta. Hänen isänsä ja äitinsä keskeyttivät hänet välillä kertoakseen omista kouluajoistaan ja Edithistä oli oikein mukava kuunnella heidän tarinoitaan nyt, kun hänen ei tarvinnut jättää kaikkea mielikuvituksensa varaan. Edith painoi poskensa kiinni kylmään ikkunaan ja katseli ohi vilistävää lumista maisemaa mielessään ihanat ystävänsä ja pienet vastoinkäymisensä, kokoajan jatkaen puhumistaan. Edith hiljeni kuuntelemaan äitinsä tarinaa epäonnistuneesta eväsretkestä, mutta hän ei jaksanut enää kuunnella. Edith päästi mielikuvituksensa valloilleen ja mietti, mistä nuo kaukaiset valot tulivat tuon ison pellon takaa ja, että kuka kumma oli laittanut sen suklaarasian hänen matka-arkkunsa päälle. Mutta uni saa sinnikkäimmänkin valvojan uneen, ja niin se teki Edithillekin. Hänen poskensa oli edelleen kiinni ikkunassa ja hän sanoi unisen hitaasti vaipuen viimeisen sanan kohdalla uneen:
”Lillie Phelpsin silmät on kyllä sitten merkilliset.”

~~~

Seuraavana aamuna Edith heräsi omasta sängystään. Hänen isänsä oli kantanut hänet sinne heidän vihdoin päästyään kotiin.
’En muistanutkaan, että omassa sängyssä nukkuminen tuntuu näin hyvältä’, hän ajatteli. Edithillä oli niin monta ylös kirjaamatonta ajatusta, että hänen oli heti noustuaan pakko kaivaa matkatavaroistaan päiväkirjansa, josta oli tullut syksyn aikana kuin hyvä ystävä, jolle saattoi kertoa kaikista kummallisimmat ajatuksetkin, joita muille ei voinut kertoa. Löydettyään päiväkirjansa ja jonkun sulkakynän, Edith istui rakkaan työpöytänsä ääreen, sytytti pöytälampun ja aloitti kirjoittamaan.
”Hei, sinä Päiväkirjani Sielu!
Nyt on sitten ohi ensimmäinen lukukausi Tylypahkassa. Aika, jota olin malttamattomana odottanut, on nyt päässyt hyvään alkuun. Olen saanut tottua suureen ihmismassaan, jossa minä olen vain pieni osa, minä kun opin kirjoittamaan ja lukemaan kotona, enkä velhojen päiväkodissa. Äiti muuten kertoi eilen, että hän aikoo hakea opiskelemaan parantajaksi. Se tarkoittaisi sitä, että Penin olisi mentävä päiväkotiin.

Eilinen päivä oli ihmeellinen. Se oli täynnä odotusta, hyvää ruokaa, rakkaita ystäviä ja matkustamista. Nukahdin iltapäivällä tyhjään makuusaliin, ja myöhemmin kun heräsin, matka-arkullani oli suklaarasia. En tiedä kuka sen on tuonut, enkä ole varma uskaltaako siitä syödä, mutta säilytän sen silti. Muiden mielestä minun olisi pitänyt vain heittää se menemään, mutta en minä viitsinyt. Lukukauden loppupidot olivat mahtavat. Oli paljon hyvää ruokaa ja meillä oli Sallyn kanssa todella hauskaa poikien kanssa. Pojat ovat outoja, mutta kaikin puolin ihan kivoja ja hauskoja. Saimme nauraa Sallyn kanssa itsemme väsyksiin. Junamatkalla Luihuisen Lillie Phelps, olen varmaan maininnut hänestä joskus, tuli meidän vaunuosastoon. Hän on kiehtova. Ihastuin hänen outoihin silmiinsä, enkä saa niiden kuvaa mielestäni. Hän on kovin erilainen kuin minä. Minä puhun enemmän kuin ajattelen, joka on aika hyvä saavutus, sillä ajatteleminen on minulle kuin harrastus, mutta Lillie ajattelee paljon enemmän kuin puhuu. Hänen jok’ikinen sana tulee harkitusti ulos hänen suustaan, eikä hän silti puhu hitaasti...”

Upotettuaan suurin piirtein tuhat kertaa sulkakynänsä mustepulloon, Edith sai vihdoin kaikki kerrottavansa kerrottua kirjalle, hän sulki kirjan ja piilotti sen matka-arkkuunsa. Hän puki päivävaatteet päälleen ja meni syömään aamupalaa.

~~~

Edithin joulu meni hauskoissa merkeissä. Hän sai vanhemmiltaan muutaman lahjan, Sallyltä, Dinalta ja Tinalta lahjat ja Penelopeltakin hän sai hernepussin, jonka valmistuksessa rouva Carty oli joutunut aika paljon avustamaan. Cartyn perhe vietti jouluaan perheensä kesken kotona, söivät hyvää jouluruokaa, availivat lahjoja, muistelivat edellisiä joulua, lauloivat joululauluja ja viettivät pitkästä aikaa aikaa koko pienen perheensä kesken. Edithistä tuntui, että se oli hänen paras joulunsa ikinä, mutta hänestä tosin tuntui siltä joka jouluna.

Kahdeskymmenesseitsemäs päivä Dinan ja Tinan Cracy-pöllö lennähti päin Edithin ikkunaa ja tuupertui lumihankeen. Edith kävi hakemassa vielä hieman pyörryksissä olevan pöllön sisään ja irrotti sen kaulasta kirjeen, joka oli osoitettu ”Sille Cartyn vintiölle, siis Edithille”. Edith naurahti jo vain vilkaistuaan kirjettä ja luettuaan koko kirjeen hän olisi voinut suorastaan hyppiä riemusta. Tuo ilon kirje kuului näin:
”Arvoisa Cartyn vintiö, olemme päättäneet kutsua Sinut ja sen Gilbertin punapään meille joululoman viimeiseksi viikoksi. Olemme keskustelleet asiasta myös rakkaiden vanhempiemme kanssa ja he antoivat luvan tähän vierailuun. Vastaa niin pian kuin vain pystyt.

Okei, jätetään pelleily ja kirjoitetaan ihan normaalisti.

Edith, sä luit oikein. (Tina on hyppinyt koko päivän huutaen: ”Meillä tulee olemaan paras loman loppu ikinä, ikinä, ikinä! *suttua* Enpäs oo! Dina sekosi ihan totaalisesti, kun äiti sanoi, että se käy.) Kysy sun vanhemmilta käykö se, että te tulisitte tänne viidentenä päivänä ja olisitte loman loppuun. Isi lupasi, että se voi viedä meidät junalle sitten, kun koulu taas alkaa. Hormiverkolla on helppoa tulla. Meet sinne takkaan ja huudat ”Hullulaan”, niin pääset meille. *suttua* Oikeasti pitää huutaa ”Godrikin notkoon, Mintonien kotiin”. (Mun pitäisi varmaan kirjoittaa tää kirje loppuun, koska Dinalla on joku pakkomielle pelleillä kokoajan.) Ed, kysy vanhemmiltasi ja lähetä Carcyllä vastaus, me toivotaan, että te kumpikin saatte luvan tulla tänne.

Terv. Ne hirveät Mintonin tytöt

PS. Cracy sitten törmää aina ikkunoihin, koska se ei erota, onko siinä lasia vai ei. Ja Dinan piti olla kirjuri, mutta hän ei kyennytkään siihen.”

Edith meni kysymään vanhemmiltaan, kävisikö se heille. Tyttö oli jo ehtinyt pelätä, etteivät Emma ja Michael halunneet päästää tytärtään ventovieraaseen perheeseen viikoksi, mutta he suostuivat oitis. Edith ei nimittäin tiennyt, että herra Minton oli Edithin isän koulutoveri ja, että rouva Minton ja rouva Carty olivat olleet samassa taidekerhossa. Riemastuneena Edith kirjoitti vastauskirjeen ja viides päivä tammikuuta hän astui kotitakkansa liekkeihin ja huudahti:
”Godrikin notkoon, Mintonien kotiin!” Ja niin hän alkoi pyöriä vimmatusti ja putosi Mintonien olohuoneen takkaan.

// Hassua, että aloittaessani Pensievessä kirjoitin kesästä talvella ja nyt menen tarinoissani suunnilleen samaa aikaa kuin, mitä oikeassa maailmassa on :D

Vastaus:

Junassa tunnelma tuntui ihanan rennolta ja muutoinkin tekstistä asti mukavasti loman ja joulun ajan. Pidän kovasti siitä, miten käsittelet aina kaikkia sivuhahmoja Edithin mukana, ja hänellä onkin ihanan suuri joukko ystäviä.

Mahtavaa, että Edith vielä pääsee kaksosten luo loman lopuksi! Onkin mielenkiintoista, saanko nähdä, millainen velhoperheen koti mahtaa olla, ja mitä hauskaa tytöt siellä porukalla keksivät. :)

Tarinasi oli tässä luvussa ihanan tasapainoinen ja tapahtumat etenivät sujuvasti, mutta samalla rauhallisesti. Hieman esittelit myös Lillie tyttöä, joka vaikuttaa aika erikoiselta tapaukselta.

Haha, niinhän se tuppaa menemään, että ensin sitä aloittaa aivan eri ajassa ja lopulta huomaa kirjoittelevansa aikalailla niissä tunnelmissa, joissa on itsekin. :D Ja samalla huomaa, mitä kehitystä tekstissä on tapahtunut ihan lyhyessäkin ajassa, vau!

Saat: 4 kaljuunaa ja 4 tupapistettä.
-Aline-

Nimi: Edith Carty

30.12.2016 18:26
20. SYYSLUKUKAUDEN VIIMEINEN PÄIVÄ

Tylypahkan väki rauhoittui nopeasti järven jään tuleen syttymisestä. Seuraavan päivän tapahtumasta he jaksoivat miettiä sitä ja esittää omia teorioitaan, mutta pian ajatukset valtasivat tärkeämmät asiat, eli oikeastaan vain joululoma. Viimeinen päivä Tylypahkassa ennen joululomaa oli outoa sähellystä. Makuusaleissa ja oleskeluhuoneissa tehtiin joulusiivousta, jonka pääasiassa kotitontut tekivät oppilaiden nauttiessa lumipäivistä pihalla. Suurin osa oppilaista oli aloittanut matka-arkkunsa pakkaamisen, sillä tavaroita oli hujan hajan ympäri makuusaleja, (”Miten tämä kirja täällä on?” ”Miksi sinun matka-arkussasi on minun kaapuni?”) eikä kaikki tärkeä vain meinannut löytyä. Suurin osa oppilaista oli päättänyt lähteä koteihinsa joulua viettämään, mutta muutamat päättivät jäädä koululle.
”Mieluummin olen täällä, kun meidän suvun joulujuhlassa!” joku oli huudahtanut oleskeluhuoneessa.

Edith oli pakannut matka-arkkunsa jo monta päivää ennen kuin viimeinen päivä koitti, toisin kuin Sally.
”Ed, missä on ne mun mustapunavalkosinikeltavihreäraitaiset villasukat? Mummi suuttuu, jos mä oon hukannut ne. Tina, ootko nähny sitä mun harmaata kaulahuivia? Yksi mun koulukaavuista on jossain, ootteko nähny sitä?” Sally säntäili ympäri makuusalia pujotellen patjojen välistä etsien tavaroitaan.
”Sal, yrittäisit edes pitää tavarasi tallessa”, Tina tokaisi ja Sally pysähtyi.
”Keksitkö sä just mulle lempinimen?” Sally kysyi kummissaan. Edith, Dina ja Tina alkoivat nauramaan Sallyn äänen vakavuudelle ja pian koko tyttöporukka kikatti muuten tyhjässä makuusalissa. Hetken naurettuaan Edith kysyi:
”Missä muuten Sophia on?”
”En tiedä”, Dina sanoi.
”Mennään etsimään”, Sally sanoi ja tytöt lähtivät makuusalista.

Edith oli jo ehtinyt huolestua, että Sophia oli päättänyt lähteä käytäville seikkailemaan, vaikkei hän vielä osaa suunnistaa linnassa, mutta tyttö löytyikin oleskeluhuoneesta selittämästä elämäänsä eri-ikäisille kuulijoille jästisyntyisten selventäessä jästien elämää.
”Ei keskeytetä häntä. Mennään äkkiä pakkaamaan loput tavarat, ettei Sophia ole tiellä”, Edith sanoi Sallylle, Dinalle ja Tinalle ja tytöt palasivat makuusaliin. Sallyn tavaratkin alkoivat lyötyä ja pian maakuusalissa oli siistimpää kuin ennen ja matka-arkut oli pakattu. Edith pohti, mitä kirjaston kirjoja hän lainaisi joululoman ajaksi, Dina ja Tina puuhasivat jotain kahdestaan vilkuillen aina välillä Edithiä tai Sallya ja Sally makasi patjallaan syöden Hunajaherttuan karkkeja mietteliäänä.

Päätettyään lainata ihmissusiin, taikuuden keskiaikaan ja sauvoihin liittyvät kirjat, Edith nousi patjaltaan ja sanoi:
”Menen kirjastoon.”
Muut tytöt mumisivat jotain vastaukseksi ja Edith lähti pois makuusalista. Oleskeluhuoneessa Sophian ympärille oli kokoontunut melkein koko Puuskupuhin tupa ja joitakin rohkelikkoja kuulemaan Sophian hauskasti väritettyjä tarinoita hänen elämästään. Sophia huomasi Edithin.
”Ed, minne sä meet?” jästityttö kysyi.
”Kirjastoon”, Edith vastasi.
”Okei”, Sophia sanoi ja jatkoi kertomustaan.
’Sophia nauttii huomion keskipisteenä olemisesta. Mä en varmaan ikinä voisi olla noin luontevasti väkijoukon edessä’, Edith ajatteli.

Kirjastossa ei ollut sen tavallista rauhaa, eikä tunnelmaa. Rohkelikot juttelivat siellä äänekkäästi matami Prillin mulkoillessa heitä. Edith oli iloinen siitä, että kohta kirjastossa olisi taas rauhallista ja, että kohta makuusalissa pystyisi taas kävelemään kompastumatta patjoihin. Edith lainasi kirjat, jotka oli päättänytkin lainata ja häipyi nopeasti kirjastosta. Edith asteli päämäärättömästi käytävillä ja melkein törmäsi Korpinkynnen Amaliaan.
”Moi”, Edith tervehti tällä kertaa oranssitukkaista tyttöä.
”Moi, miten huispausharjoitukset sujuu?” Amalia vastasi, niin kuin aina, kun tytöt tapasivat.
”No, silleen, niin kuin ennenkin, eli hyvin”, Edith vastasi.
”Edith, eikö se jästityttö oo sun kaverisi?”
Edith nyökkäsi. Amalia näytti miettivän jotakin.
”Mäkin luulin, että oon jästi vielä kaksi vuotta sitten, mutta eräänä päivänä Dumbledore tuli meidän kotiin ja kertoi mulle ja mun vanhemmille, että mä oon noita”, Amalia alkoi kertoa.
”Oletko sä jästisyntyinen?” Edith ihmetteli.
”Joo, mutta äiti oli aina epäillyt, etten ole ihan tavallinen, koska mun hiukset muutti aina väriä öisin ihan miten sattuu, mutta päivisin ne oli tavalliset. Se oli outoa, kun meille kerrottiin, etten mä edes ole jästi ja, että mä olen metamorfimaagi. Ne kaksi vuotta oli jännää aikaa. Mä kävin jästikoulua tietäen, että yksitoistavuotiaana tulen velhojen ja noitien kouluun. Dumbledore tiesi, että mä luen paljon ja hän lähetti mulle aina välillä joitain kirjoja ja niistä mä opin velhomaailmasta paljon”, Amalia kertoi.
”Mä oon aina ajatellut, että sä olet puhdasverinen, koska olet metamorfimaagi. Jännä juttu”, Edith sanoi.
”Mutta mun pitää mennä, moikka!” hän sanoi ja lähti takaisin tupaansa kohti.

Oleskeluhuoneessa ei ollut enää Edithin palatessa ketään.
’Missä kaikki ovat?’ hän ajatteli ja meni katsomaan olivatko Sally, Dina ja Tina makuusalissa. Siellä ei ollut ketään.
’Missä kaikki ovat?’ hän ajatteli uudestaan. Hän nosti kirjansa matka-arkkuunsa ja jäi makaamaan patjalleen silmät kiinni miettien ensimmäistä lukukauttaan Tylypahkassa. Huomaamattaan tyttö nukahti. Makuusalin ovi avautui ja sisään astui Marcus, Puuskupuhin ensiluokkalainen. Marcuksella oli kädessään suklaakonvehtirasia. Poika katseli hetken nukkuvaa Edithiä ja laittoi rasian Edithin matka-arkun päälle. Marcus vilkaisi vielä Edithiin ja lähti sitten salista hiljaa.

Sophia avasi hetken kuluttua makuusalin oven niin lujaa, että Edith säpsähti hereille.
”Ed, en kai herättänyt!” Sophia huudahti.
”Et”, Edith sanoi, vaikka juuri Sophia oli saanut hänet heräämään.
”Mitä kello on?” Edith kysyi.
”Vähän yli viisi”, Sophia sanoi.
”Missä kaikki muut ovat?” Edith kysyi.
”Sally, Dina ja Tina menivät ulos, kun sä olit kirjastossa.”
”Mä meen myös ulos, tuutko säkin?” Edith sanoi. Sophia pudisti päätään. Edith puki talvivaatteet ylleen ja lähti ulos.

Edithillä ei mennyt kauaa löytää ystäviään, sillä heitä ei voinut olla huomaamatta.
’Olemmeko me tosiaan noin huomiota herättäviä?’ Edith ajatteli huomatessaan, että vanhempien oppilaiden ryhmät vilkuilivat välillä Sallyyn, Dinaan ja Tinaan päin. Edith melkein juoksi ystäviensä luokse.
”Ed! Arvaa mitä me leikitään”, Sally sanoi.
”Leikitään?” Edith sanoi kysyvästi.
”Tai en minä tiedä, se on varmaan kylläkin peli”, Sally sanoi.
”No, mitä?” Edith kysyi peläten pahinta.
”Me ollaan totuutta tai tehtävää. Sophia opetti sen meille”, Sally sanoi innoissaan.
”Sitä mä juuri pelkäsinkin”, Edith sanoi. Sophia oli paljon kertonut kirjeissään tuosta leikistä. Siinä jollain tavalla arvottiin se, joka joutui valitsemaan ”totuuden tai tehtävän”. Jos valitsi totuuden, muut porukan jäsenet kysyivät häneltä jonkun kysymyksen, johon oli sitten vastattava totuudenmukaisesti. Jos taas valitsi tehtävän, muut keksivät haasteen, joka piti suorittaa.
”Ei siinä muuten mitään pahaa ole, mutta kaikki tuijottaa meitä”, Edith selitti.
”Tuijottaako?” kaikki kolme tyttöä sanoivat yhteen ääneen.
”Mennään äkkiä sisälle”, Sally, joka oli lehahtanut hiustensa väriseksi, sanoi, eikä Dinalla ja Tinalla ollut mitään sitä vastaan.

”Miksi te jo nyt tulitte?” Sophia kysyi tytöiltä heidän tultuaan makuusaliin. He vilkaisivat toisiaan.
”Ei huvittanut olla enää pihalla”, Tina sanoi puhuen itse asiassa aivan totta.
”Onneksi pääsen tänään kotiin”, Sophia sanoi.
”Tämä on niin outo paikka.”
Edith oli huomannut matka-arkkunsa päällä jotain. Dina oli huomannut sen myös ja hän vilkaisi Edithiä kysyvästi. Edith kohautti olkiaan ja meni katsomaan. Sydämen muotoinen ja vaaleanpunainen suklaakonvehtirasia lepäsi Edithin matka-arkun kannen päällä. Edith nosti sen, ja nyt muutkin huomasivat sen.
”Ed, mikä se on? Miksi se on sinun arkullasi?” Tina kysyi.
”En tiedä”, Edith vastasi ja käänsi rasian. Rasian pohjassa oli viesti, jossa luki: ”Hyvää joulua Edith! _Ihmeotus_” Ei muuta. Edith luki viestin ensin itsekseen ja sitten ääneen.
”Kuka tuon on tuonut?” Sally kysyi kaksosten vilkaistessa toisiaan kuin he tietäisivät jotain, mitä muut eivät.
”Ei mitään hajua”, Dina sanoi.
”No, ei kai sillä ole väliä, kuka tämän on tuonut, mutta en taida uskaltaa maistaa”, Edith sanoi.
”Miksi et?” Sophia kysyi.
”No, joku on voinut hyvinkin myrkyttää nuo”, Sally selitti.
”No, mutta tuota rasiaa ei ole avattu”, Sophia sanoi.
”Sen voi sulkea aivan yksinkertaisella taialla”, Edith sanoi.
”Okei”, Sophia sanoi.

Kello puoli seitsemän koko Tylypahkan väki oli kokoontunut Suureen Saliin lukukauden päättäjäispitoihin. Tina oli letittänyt Edithin hiukset yhdelle ranskalaiselle letille, joka laskeutui kauniisti melkein vyötärölle asti. Edith puheli Sallyn kanssa jotain, kun rehtori Dumbledore nousi seisomaan.
”Hyvää iltaa arvoisat oppilaat!” hän aloitti.
”Aloitan nämä lukukauden päättäjäispidot muutamalla sanalla, mutta en kauaa koettele kärsivällisyyttänne. Tämä syyslukukausi on sisältänyt kaikenlaista. On opiskeltu ahkerasti, pelattu huispausta, osallistuttu kerhotoimintaan ja niin edelleen. Tänä syksynä olemme päässeet myös tutustumaan toisiimme paremmin Rohkelikkotornin tuhoutumisen vuoksi, josta minun pitikin sanoa, että rohkelikot pääsevät sinne takaisin kevätlukukauden alkaessa.”
Jokaisessa pöydässä hurrattiin, mutta rohkelikkojen pöydästä kuuluin kaikkein kovin hurraus. Dumbledore odotti, että sali hiljenisi.
”Eli siis korjaustyöt on saatu tehtyä. Lopetan löpinäni tähän, ettette kyllästy kuoliaiksi. Käykää käsiksi!” rehtori lopetti puheensa.

Pöydät ilmestyivät täyteen ruokaa. Edith ja Sally alkoivat syödä. Edith yritti syödä vähän kaikkea, mutta ruokalajeja oli niin paljon, ettei hän millään saanut maistettua puoliakaan tarjottavista. Salin kaikki valo tuli _kynttilöistä_, jotka leijuivat ilmassa ja Suuren Salin lumottu katto oli kirkas.
”Mä en jaksa syödä enää mitään”, Edith sanoi, kun oli jälkiruoan vuoro.
”Maista _paahtovanukasta_ ja _hehkusimaa_, ne on mun lempparit”, Sally sanoi ja Edith maistoi vielä niitä. Kummatkin olivat hyviä, mutta Edith ei pystynyt nauttimaan enää yhdestäkään ruokalajista, sillä hänestä tuntui, että hän räjähtäisi, jos söisi vielä jotain.
”Mä selviän varmaan kotiin asti tällä ruokamäärällä”, Sally sanoi.
”Mä varmaa kanssa”, Edith sanoi.
”Miksi Sophia ei halunnut tulla näihin pitoihin?” Sally kysyi.
”En tiedä. Hän sanoi, että käy keittiössä syömässä”, Edith vastasi.

Pitojen jälkeen oppilaat, jotka lähtivät koteihinsa jouluksi, vietiin Tylyahon asemalle, jossa helakanpunainen Tylypahkan pikajuna odotti heitä. Edith astui junaan muiden mukana ja ajatteli:
’Vielä tänä iltana mä pääsen mun omaan huoneeseen, mun omaan sänkyyn.’

// Tässä on osallistuminen siihen joulutarinajuttuun :D

Vastaus:

Oi, ihanan joulun tunnelmainen tarina ja täynnä oppilaiden kiirettä, menoa ja meininkiä! Tästä tarinasta tuli jotenkin erityisen hyvä mieli ja muutoinkin lukukauden päättäjäisiä oli mukava seurata. Edithilläkin ehti olla aikamoista seikkailua syksyn aikana, kun Tylypahkassa tapahtui kaikenlaista. Odotan innolla kevättä!

Kaikki joulutarina -tehtävän sanat löytyvät tarinasta ja olet saanut ne luontevasti ujutettua mukaan tarinaan, upeaa!

Lisäilen sinulle tarinasta 5 kaljuunaa ja 5 tupapistettä. Jouluhaasteen pisteet tulevat myös tänään, joten lisäilen jokaiselle tuvalle osallistujien ja tehtävien mukaan lisäpisteitä. :)
-Aline-

Nimi: Edith Carty (puhelin)

29.11.2016 16:49
Jostain syystä kaksi edellistä tarinaani on tullut samaan viestiin kaksi kertaa, en tiedä miksi

Vastaus:

Niinpä onkin. Eipä se haittaa, saan luvun tuostakin luettua. :)
-Aline-

Nimi: Edith Carty

28.11.2016 15:09
19. SEKAVA PÄIVÄ

Sophia välähteli Edithin sumeissa unissa. Hän näki tytön vakavan ilmeen, kun sanoi, ettei Edith saisi mennä varastoihin ja hänen kasvojensa viiltohaavan, joka oli liian syvä ollakseen oksan raapaisema. Hän näki jästitytön laihan ruumiin ja hänen likaiset hampaansa. Yhtäkkiä jo valmiiksi sumuinen uni Edithin sumentui entisestään ja salaperäinen usva tuntui tukehduttavan hänet. Edith yritti yskiä usvan pois kurkustaan, mutta se ei onnistunut. Tyttö ei saanut happea.
’Minä tukehdun!’ Edith ajatteli kauhuissaan.

Hän heräsi ja tajusi, ettei mitään usvaa ollutkaan. Edith tunsi kuinka viereisellä patjalla nukkuva Dina kääntyi juuri makaamaan selälleen. Edith huomasi, ettei Dina nukkunutkaan.
”Dina”, Edith kuiskasi. Dina käänsi katseensa Edithiin.
”Ai se olitkin sinä”, Dina kuiskasi.
”Heräsin äsken siihen, kun näin unta, että tukehdun”, Edith kuiskasi naurahtaen, vaikka uni olikin säikäyttänyt hänet.
”Minäkin heräsin siihen”, Dina kuiskasi kummissaan.
”Outoa”, Edith vastasi ja jäi miettimään asiaa. Tytöt olivat hetken hiljaa, eikä kumpikaan saanut nukutuksi. Edith seurasi katseellaan makuusalin kelloa. Se näytti kahta. Muiden tyttöjen rauhallinen unen tuhina ja muutamien kuorsaus tuntuivat rauhoittavilta.
”Väsyttääkö?” Dina kysyi hetken kuluttua. Edith pudisti päätään.
”Mennäänkö katsomaan Rohkelikkotornia? Kuulin eilen, kun McGarmiwa meni käymään siellä ja hän sanoi salasanaksi ’lumipallo’. Pääsisimme sinne helposti”, Dina ehdotti. Edith mietti hetken ja kuiskasi:
”Okei, mennään!”

Tytöt hipsivät pois makuusalista hämärään oleskeluhuoneeseen. Takassa oli vielä eilisen tulen hiillos, joka kieli siitä, että joku vanhempi oppilas oli oleskellut siellä myöhään yöhän
”Mä en oo ikinä tykännyt hirveästi teidän oleskeluhuoneesta”, Dina kuiskasi tuskin kuuluvasti.
”Mäkään en varmaan tykkäisi teidän”, Edith sanoi. Tytöt saapuivat keittiökäytävälle ja jatkoivat siitä matkaansa kohti Rohkelikkotornia. Pimeät käyätvät eivät pelottaneet Edithiä. Hän oli kuitenkin unissaan kulkenut siellä kymmeniä kertoa. Dina taas säpsähti aina pienenkin äänen kuullessaan. Matka torniin sujui ongelmitta, vain kerran he kuulivat Voron kissan, Norriskan askeleet kävelevän poispäin. Tytöt pysähtyivät Lihavan leidin muotokuvan kohdalle. Muotokuvan nainen kuorsasi. Dina tökkäsi sitä kylkeen ja leidi heräsi säpsähtäen.
”Salasana?” se kysyi unisesti kuin olisi aivan normaalia, että keskellä yötä joku herättäisi hänet.
”Lumipallo”, Dina vastasi. Muotokuva heilahti sivuun ja ystävykset kömpivät sisään.

Edith hämmästyi nähdessään oleskeluhuoneen. Se oli kuin mitään ei olisi ikinä tapahtunutkaan. Lukuisat pehmeät nojatuolit olivat ehjiä ja takassakin näkyi tuoreen näköistä tuhkaa kuin siellä olisi päivällä ollut tuli.
”Mitä ihmettä?” Dina sanoi.
”Täällähän on kaikki kunnossa!”
Tytöt alkoivat ihmetyksissään puhua normaalilla äänenvoimakkuudella. He riensivät tarkastamaan makuusalit ja kaikkialla näytti olevan siistiä ja joka ikinen kolkka oli korjattu.
”Miksi meille ei ole kerrottu, että tämä on korjattu?” Dina ihmetteli. Tytöt olivat palanneet oleskeluhuoneeseen.
”Ehkä se saatiin eilen valmiiksi”, Edith sanoi.
”Mutta koulultahan loppuivat rahat!”
”Ehkä joku halusi lahjoittaa lisää rahaa”, Edith järkeili.
”Niin”, Dina sanoi, muttei kumpikaan tytöistä ollut noin varma asiasta.

Rohkelikkotornin tutkailu sai tytöt taas unisiksi ja he olivatkin juuri lähtemässä takaisin, kun muotokuva heilahti sivuun ja professorit Lipetit ja McGarmiwa astuivat sisään. Edith ja Dina syöksyivät lähimmäisiin nojatuoleihin säikähtäneinä.
”Täällä on tehty hienoa työtä. Albus lupasi, että ikään kuin joululahjana hän julkistaisi oppilaille tämän olevan valmis”, McGarmiwa selitti. Edith ja Dina vilkaisivat toisiaan ja he yrittivät painua nojatuoleihin syvemmälle, etteivät professorit näkisi heitä. McGarmiwa kumartui kuiskaamaan jotain pikkuruiselle Lipetitille, ja Edith oli varma, että heidät oli nähty.
”Täällä on uudet nojatuolit ja kaikki”, muodonmuutosten opettaja selitti ja he lähestyivät juuri niitä nojatuoleja, joissa tytöt olivat. Edith päätti silmänräpäyksessä, mitä tekisi.

Edith nousi nojatuolista seisomaan.
”Anteeksi professorit, että tulimme tänne, vaikkei saisi”, Edith sanoi ääni hieman väristen. Dina nousi omasta tuolistaan ja sanoi:
”Ja anteeksi, että lähdimme keskellä yötä hiippailemaan käytäville, vaikkei saisi.”
Professorit vilkaisivat huvittuneina toisiinsa.
”No ei se mitään, mutta jälki-istuntoon meidän on teidät määrättävä”, Lipetit sanoi.
”Ja muistakaa, ettette tee tätä toiste”, McGarmiwa lisäsi tiukalla äänensävyllä. Tytöt nyökkäsivät.
”Ja älkää kertoko kenellekään, että täällä on jo valmista, sillä rehtorin jouluyllätyksen on pysyttävä yllätyksenä”, vararehtori lisäsi vielä. Tytöt nyökkäsivät taas.
”Milloin se jälki-istunto pidetään?” Edith kysyi. McGarmiwa mietti hetken.
”No, se siirtyy ensilukukauden puolelle, emme ehdi pitää sitä enää. Mutta nyt menkää kipin kapin takaisin makuusaliin!”

Tytöt riensivät takaisin pimeitä käytäviä, eivätkä taaskaan törmänneet vahtimestariin tai hänen kissaansa. Makuusalissa kumpikin tyttö nukahti melkein siinä samassa, kun olivat päässeet takaisin patjoillensa.
’Aika hyvä tuuri kävi, kun emme saaneet muuta kuin jälki-istuntoa’, Edith ajatteli, vaikka hänen ensimmäiseen jälki-istuntoon jääminen häntä harmittikin.

~~~

Seuraavana päivänä Edith ja Dina kertoivat Sallylle ja Tinalle kaiken muun paitsi sen, että Rohkelikkotorni oli jo kunnossa.
”Miten te uskalsitte mennä sinne?” Sally kysyi värähtäen jo pelkkää ajatusta pimeillä Tylypahkan käytävillä seikkailua.
”En mä tiedä, ei sitä ehtinyt ajattelemaan, etteikö uskaltaisi, vaikka pelotti koko ajan” Edith vastasi mutkattomasti.
”Käydäänkö muuten katsomassa Sophiaa? Hän on kuitenkin jästi ja täällä koulussa on varmaan pelottavaa”, Edith jatkoi. Tytöillä oli välitunti, joten mikään ei estänyt heitä lähtemään kohti sairaalasiipeä.

Sairaalasiiven edessä oli tungosta. Kaikki oppilaat tiesivät mystisestä jästitytöstä ja halusivat tietää hänestä kaiken. Aamiaisella luihuiset olivat kuiskutelleet siitä, että miksi ihmeessä jästityötön annettiin olla koulussa ja, että Dumbledore oli vanhuudenhöperö. Etenkin ensiluokan ilkeä tyttö, Lucia West, puhui paljon pahaa rehtorista. Edith epäili, että Lucialle oli kotona kerrottu kaikkea kamalaa rehtorista. Edith pani merkille, etteivät luihuiset olleet sairaalasiiven edessä. Ehkä heidän kunniansa kärsisi, jos he näyttäisivät kiinnostusta /jästiä/ kohtaan.
”Miten me päästään tonne?” Dina kysyi.
”Sen kun tietäisi”, Tina huokaisi. Juuri sopivasti professori McGarmiwa kulki väkijoukon läpi. Edith pysäytti hänet.
”Professori, me yritimme päästä katsomaan Sophiaa, mutta se ei onnistunut”, Edith selitti.
”Aivan, seuratkaa minua”, professori sanoi ja tytöt lähtivät hänen peräänsä.
”Väistykää, väistykää, eikö teidän pitäisi mennä tunneille”, McGarmiwa hätisti oppilaita tieltään.

Pian tytöt olivatkin sairaalasiivessä Sophian sängyn vieressä. Sophia nukkui vielä, ja Edith oli joutunut vakuuttamaan matami Pomfreylle, että se oli Sophian kohdalla täysin normaalia.
”Hän nukkuu aina, kun on mahdollista vähintään kymmeneen”, Edith selitti.
”Eli hän on sinun vastakohtasi”, Sally sanoi ilmiselvästi muistaen ne muutamat viikot jolloin hän oli nukkunut Edith kanssa kahdestaan makuusalissa ja, jolloin Edith oli herättänyt hänet monesti aamuisin kuuden aikaan. Edith naurahti Sallylle. Heidän jutellessaan Sophia alkoi liikehtiä.
”Hän herää”, Tina sanoi ja tytöt, Pomfrey ja McGarmiwa kääntyivät katsomaan häntä. Sophia avasi silmänsä, pyyhkäisi kädellään unihiekat pois, katsoi Edithiä silmiin ja sanoi unisesti:
”Edith, maailma on kauniimpi tänään kuin eilen. Minulla on hyvä olo ja voin olla taas oma itseni.”
Edith hymyili. Hän tunnisti taas ystävänsä.
”Maailma on ollut aina kaunis. Se pitää vain nähdä, tuntea ja tajuta itse”, Edith sanoi muistaen vanhan, jo kuolleen mumminsa sanat ja Sophiakin hymyili. McGarmiwa kuiskasi hiljaa, mutta Edith kuuli sen silti, matami Pomfreylle:
”Ihmeellisen viisaita sanoja noin nuorista lapsista.”
”Edithissä on jotain, mikä viehättää minua”, Pomfrey vastasi, mutta sitä kukaan muu kuin McGarmiwa kuullut.

Koulun kello soi.
”Tunti alkaa”, Sally sanoi.
”Meillä on loitsuja”, Dina sanoi.
”Ai niin, ne on meillä samaan aikaan!” Sally sanoi hetken mietittyään.
”Muuten, rehtori sanoi, että Sophia voisi tulla teidän mukaanne tunneille. Sinähän jo tiesit noidista ja velhoista”, McGarmiwa sanoi. Sophia nyökkäsi. Edith vilkaisi innostuneena Sallyyn, Dinaan ja Tinaan.
”Joo, tule Sophia, pääset katsomaan meidän loitsutuntia!” Edith sanoi. Sophian silmät vilkkuivat innostuksesta.
”Ei sitä joka jästi pääse katsomaan, miten noitia ja velhoja koulutetaan”, Tina sanoi ja tytöt poistuvat sairaalasiivestä, jonka edestä oli väki juuri lähtenyt äkkiä tunneilleen.

Tytöt esittelivät innoissaan koulua matkalla professori Lipetitin luokkaan.
”Miten te osaatte liikkua täällä?” Sophia ihmetteli.
”Mä opin silleen aika äkkiä, jossain parissa viikossa”, Edith sanoi.
”No, sulla onkin joku linnun suuntavaisto”, sanoi Dina, joka olisi eksynyt vieläkin Tylypahkan käytäville, jos olisi ollut yksin. Loitsujen luokan ovi oli jo kiinni. Tina koputti siihen ja pian luokasta kuuluikin ääntä, kun kaikki tulivat avaamaan luokan ovea.
”Myöhässä!” Emil huusi luokan takaa.
”Me oltiin sairaalasiivessä ja tuotiin Sophia rehtorin luvalla kuuntelemaan tätä tuntia”, Sally selitti nopeasti. Päät kääntyivät Sophiaa kohti ja alkoi kuiskuttelu.
”No niin, olkaa hiljaa. Tytöt menkää istumaan paikoillenne, tänään me opiskelemme kamppiherjaa. Loitsu on siis ’kamppiherja’, ja se saa kohteensa kaatumaan kuin joku tarttuisi nilkoista. Onko vapaaehtoisia, niin näytän loitsun? Laitamme tietysti tyynyjä alle, ettei kukaan loukkaannu”, kirjapinon päällä istuva pieni Lipetit puhui. Rohkelikon Rosa oli vapaaehtoinen. Lipetit näytti loitsun ja Rosa kaatui maahan muutaman professorin taikoman tyynyn päälle. Sophian katsoi silmät suurina esitystä.
”Nyt on teidän vuoronne”, Lipetit sanoi.

Oppilaat jakautuivat pareihin. Edith oli Tinan pari. Lipetit jakoi tyynyjä ja lisäohjeita.
”Koita sä ensin”, Edith sanoi Tinalle. Tina vastasi myöntyvästi ja Edith asettui, niin, että kaatuisi tyynyjen päälle. Luokassa monet alkoi kuulua ”kamppiherja” -huudahduksia, mutta kukaan ei onnistunut ensimmäisellä yrityksellä kaataa vastustajaansa.
”Kamppiherja!” Tina huudahti ja Edithin jalat nytkähtivät inhottavasti nilkkojen kohdalta ja hän hieman horjahti. Tina yritti uudestaan ja saikin Edithin jo melkein kaatumaan.
”Vielä kerran”, Tina sanoi ja keskittyi ankarasti. Tällä kertaa hän sai Edithin kaatumaan. Edithistä tuntui ihan siltä kuin joku olisi nykäissyt hänet nilkoista maahaan. Muutamat muutkin olivat jo onnistuneet loitsussansa. Sophia katseli luokan tapahtumia mielenkiinnolla. Edith kaivoi sauvan laukustaan ja yritti loitsua Tinaan. Edith ei ollut kovin hyvä loitsuissa ja hänellä meni loitsun onnistumisessa jonkun aikaa.
”Miten noi loitsut niin kuin toimii? Mistä te saatte energian noihin temppuihin?” Sophia kysyi Edithin onnistuessa. Edith ja Tina vilkaisivat toisiaan oudon kysymyksen kuultuaan.
”Siis, että käytättekö te sähköä vai mitä?” Sophia selitti kysymystään.
”E... ei”, Tina vastasi.
”Se taikuuden voimaa, jos niin voi sanoa”, Edith sanoi.
”Okei”, Sophia sanoi, mutta hän ei näyttänyt silti ymmärtävän.
”Voit kysyä Lipetitiltä, jos hän tietäisi”, Tina ehdotti.
”No, ei se oo tärkeää”, Sophia sanoi ja jätti asian siihen.

Lounaalla rehtori Dumbledore ilmoitti, että Sophia saa jäädä kouluun joululomaan asti ja, että hän menee Tylypahkan pikajunalla Lontooseen, josta ”tämän tytön erään ystävän vanhemmat” noutavat hänet. Edith tiesi heti, että hänen vanhempansa olivat lupautuneet hakemaan Sophian samalla kuin hänetkin. Suuren Salin maaginen katto, joka näytti taivaan sellaisena kuin, mitä ulkona oli, oli lumipilvien peitossa ja Edithille tuli siitä mieleen kuvat talvisesta Tylypahkasta, joissa pihamaa oli täynnä lunta.
”Tänään taitaa sataa lunta”, Sally sanoi Edithille.
”Meidän kotikulmilla sataa tosi harvoin lunta”, Edith sanoi.
”Viimeksi silloin, kun olin kuusi vuotta sitten.”

Iltapäivällä lunta alkoikin tupruttaa. Koulun jälkeen suurin osa oppilaista olivatkin ulkona nauttimasta lumesta. Myös Edith ystävineen kaivoivat talvikaapunsa ja kaulahuivinsa. Edith kietoi oman keltaisen Puuskupuhin tupahuivin kaulaansa. Rohkelikon ja puuskupuhin ensiluokan pojat olivat yhdessä haastaneet tytöt lumisotaan. Matami Pomfrey oli halunnut Sophian vielä sairaalasiipeen lepäämään.

Pojat odottivat jo tyttöjä ulkona. Tytöt huomasivat sen, kun pojat hyökkäsivät nurkan takaa jokaisella monta lumipalloa käsissään. Ensimmäisten lumipallojen osuessa Edithiin, hän alkoi nopeasti muovata itselleen palloja, joita viskellä poikien päälle. Tytöt huomasivat pian, että kaikki viisi rohkelikkopoikaa ja kolme Puuskupuhin huliviliä olivat heittelemässä heidän päälleen. Pojilta loppuivat pian pallot ja silloin, kun he tekivät lisää, Edith, Sally, Dina ja Tina tarttuivat tilaisuuteen ja alkoivat pommittaa poikia. Aina uuden pallon tehtyään he heittivät sen poikia kohti. Muutkin pihalla olijat huomasivat lumisodan ja pian lähes kaikki olivat mukana sodassa. Kaikki pojat vastaan tytöt. Paitsi luihuiset. Luihuiset muodostivat oman joukkueen, joka pommitti kaikkia, eikä vain lumipalloilla, vaan he käyttivät sauvoja suurien lumimassojen kuljetukseen, jotka he sitten pamauttivat muiden päälle.
”Tuo on epäreilua!” muut huusivat ja huomaamattaan kaikki olivat luihuisia vastaan. Vanhemmat oppilaat loitsivat lumesta hirviötä, jotka jahtasivat lumisodan kirjoittamattomia sääntöjä rikkoneita luihuisia. Luihuiset antoivat samalla mitalla takaisin, mutta he eivät mahtaneet mitään, sillä heitä vastassa oli kolme muuta tupaa. Satunnaisia iskuja iskien he perääntyivät kohti Mustajärveä.

Edith oli jo varma heidän voitostaan, kun taivaalta kuului kova jyrähdys ja sininen salama iski järveen. Kukaan ei tajunnut, että taivaalta oli iskenyt salama, vaan kaikki säikähtivät, kun Mustajärven jää syttyi tuleen. Oppilaat ryntäsivät kiljuen sisälle ja muutamat opettajat ryntäsivät ulos katsomaan, mitä oli tapahtunut.
”Sisälle, kaikki sisälle!” ulos tullut pimeyden voimilta suojautumisen opettaja, Hector Shadow, huusi. Oppilaat tunkivat Suureen Saliin, käytäville ja osa yritti mennä tupiinsa, mutta mistään ei tullut mitään. Edith ystävineen pujottelivat ihmisten välistä käytäviä pitkin kohti kirjastoa, jonne heidän oli ollut tarkoitus mennä, kun he tulevat takaisin sisälle. Rehtori Dumbledore tuli tyttöjä vastaan pitkä valkoinen parta liehuen.
”Ei taas tätä”, hän mumisi itsekseen rientäessään ulos.

Kirjastossa Edith, Sally, Dina ja Tina olivat hiljaisia. He kaikki olivat tajunneet, että tuli oli sitä samaa, joka oli polttanut Rohkelikkotornia.
’Ainakin opettajat tietävät nyt, miten se saadaan sammumaan’, Edith ajatteli.
’Eikä järven jään palaminen nyt noin paha juttu ole. Eihän jäällä edes vielä uskaltanut kävellä, kun se oli niin ohutta. Mutta mistä nuo iskut ovat tulleet?’ Edith mietti.

Liekit sammutettiin nopeasti ennen kuin ne ehtivät levitä. Rehtori selitti illallisella jään syttymisen johtuneen jonkun Tylyahon asukin väärään kohtaan osuneen loitsun kanssa, joka sitten reagoi jään kanssa oudosti.
”Tämä on outoa, mutta mitään syytä paniikkiin ei ole. Tylyahossa asuu velhoja, jotka ovat täysin vaarattomia, mutta he vain testaavat taikuuden lakeja”, rehtori kertoi, mutta Edithistä vaikutti siltä, että hän vakuutti itselleenkin, että tarina, jonka kertoi oli totta.

~~~

Edith näki yöllä unta tutusta Tylypahkan käytävästä. Hän painoi tavanomaisesti korvansa oveen ja hän kuuli Dumbledoren ja McGarmiwan keskustelua tyhjässä luokkahuoneessa.
”Mutta emme tiedä, mitä siellä on, emme voi sanoa oppilaille, että koulun alla on jotain, joka aiheutti jään syttymisen”, rehtori puhui vakavalla äänellä. Uni alkoi katoamaan.
’Haluan kuulla!’ Edith ajatteli unessaan, mutta uni vain katosi pimeyteen.
19. SEKAVA PÄIVÄ

Sophia välähteli Edithin sumeissa unissa. Hän näki tytön vakavan ilmeen, kun sanoi, ettei Edith saisi mennä varastoihin ja hänen kasvojensa viiltohaavan, joka oli liian syvä ollakseen oksan raapaisema. Hän näki jästitytön laihan ruumiin ja hänen likaiset hampaansa. Yhtäkkiä jo valmiiksi sumuinen uni Edithin sumentui entisestään ja salaperäinen usva tuntui tukehduttavan hänet. Edith yritti yskiä usvan pois kurkustaan, mutta se ei onnistunut. Tyttö ei saanut happea.
’Minä tukehdun!’ Edith ajatteli kauhuissaan.

Hän heräsi ja tajusi, ettei mitään usvaa ollutkaan. Edith tunsi kuinka viereisellä patjalla nukkuva Dina kääntyi juuri makaamaan selälleen. Edith huomasi, ettei Dina nukkunutkaan.
”Dina”, Edith kuiskasi. Dina käänsi katseensa Edithiin.
”Ai se olitkin sinä”, Dina kuiskasi.
”Heräsin äsken siihen, kun näin unta, että tukehdun”, Edith kuiskasi naurahtaen, vaikka uni olikin säikäyttänyt hänet.
”Minäkin heräsin siihen”, Dina kuiskasi kummissaan.
”Outoa”, Edith vastasi ja jäi miettimään asiaa. Tytöt olivat hetken hiljaa, eikä kumpikaan saanut nukutuksi. Edith seurasi katseellaan makuusalin kelloa. Se näytti kahta. Muiden tyttöjen rauhallinen unen tuhina ja muutamien kuorsaus tuntuivat rauhoittavilta.
”Väsyttääkö?” Dina kysyi hetken kuluttua. Edith pudisti päätään.
”Mennäänkö katsomaan Rohkelikkotornia? Kuulin eilen, kun McGarmiwa meni käymään siellä ja hän sanoi salasanaksi ’lumipallo’. Pääsisimme sinne helposti”, Dina ehdotti. Edith mietti hetken ja kuiskasi:
”Okei, mennään!”

Tytöt hipsivät pois makuusalista hämärään oleskeluhuoneeseen. Takassa oli vielä eilisen tulen hiillos, joka kieli siitä, että joku vanhempi oppilas oli oleskellut siellä myöhään yöhän
”Mä en oo ikinä tykännyt hirveästi teidän oleskeluhuoneesta”, Dina kuiskasi tuskin kuuluvasti.
”Mäkään en varmaan tykkäisi teidän”, Edith sanoi. Tytöt saapuivat keittiökäytävälle ja jatkoivat siitä matkaansa kohti Rohkelikkotornia. Pimeät käyätvät eivät pelottaneet Edithiä. Hän oli kuitenkin unissaan kulkenut siellä kymmeniä kertoa. Dina taas säpsähti aina pienenkin äänen kuullessaan. Matka torniin sujui ongelmitta, vain kerran he kuulivat Voron kissan, Norriskan askeleet kävelevän poispäin. Tytöt pysähtyivät Lihavan leidin muotokuvan kohdalle. Muotokuvan nainen kuorsasi. Dina tökkäsi sitä kylkeen ja leidi heräsi säpsähtäen.
”Salasana?” se kysyi unisesti kuin olisi aivan normaalia, että keskellä yötä joku herättäisi hänet.
”Lumipallo”, Dina vastasi. Muotokuva heilahti sivuun ja ystävykset kömpivät sisään.

Edith hämmästyi nähdessään oleskeluhuoneen. Se oli kuin mitään ei olisi ikinä tapahtunutkaan. Lukuisat pehmeät nojatuolit olivat ehjiä ja takassakin näkyi tuoreen näköistä tuhkaa kuin siellä olisi päivällä ollut tuli.
”Mitä ihmettä?” Dina sanoi.
”Täällähän on kaikki kunnossa!”
Tytöt alkoivat ihmetyksissään puhua normaalilla äänenvoimakkuudella. He riensivät tarkastamaan makuusalit ja kaikkialla näytti olevan siistiä ja joka ikinen kolkka oli korjattu.
”Miksi meille ei ole kerrottu, että tämä on korjattu?” Dina ihmetteli. Tytöt olivat palanneet oleskeluhuoneeseen.
”Ehkä se saatiin eilen valmiiksi”, Edith sanoi.
”Mutta koulultahan loppuivat rahat!”
”Ehkä joku halusi lahjoittaa lisää rahaa”, Edith järkeili.
”Niin”, Dina sanoi, muttei kumpikaan tytöistä ollut noin varma asiasta.

Rohkelikkotornin tutkailu sai tytöt taas unisiksi ja he olivatkin juuri lähtemässä takaisin, kun muotokuva heilahti sivuun ja professorit Lipetit ja McGarmiwa astuivat sisään. Edith ja Dina syöksyivät lähimmäisiin nojatuoleihin säikähtäneinä.
”Täällä on tehty hienoa työtä. Albus lupasi, että ikään kuin joululahjana hän julkistaisi oppilaille tämän olevan valmis”, McGarmiwa selitti. Edith ja Dina vilkaisivat toisiaan ja he yrittivät painua nojatuoleihin syvemmälle, etteivät professorit näkisi heitä. McGarmiwa kumartui kuiskaamaan jotain pikkuruiselle Lipetitille, ja Edith oli varma, että heidät oli nähty.
”Täällä on uudet nojatuolit ja kaikki”, muodonmuutosten opettaja selitti ja he lähestyivät juuri niitä nojatuoleja, joissa tytöt olivat. Edith päätti silmänräpäyksessä, mitä tekisi.

Edith nousi nojatuolista seisomaan.
”Anteeksi professorit, että tulimme tänne, vaikkei saisi”, Edith sanoi ääni hieman väristen. Dina nousi omasta tuolistaan ja sanoi:
”Ja anteeksi, että lähdimme keskellä yötä hiippailemaan käytäville, vaikkei saisi.”
Professorit vilkaisivat huvittuneina toisiinsa.
”No ei se mitään, mutta jälki-istuntoon meidän on teidät määrättävä”, Lipetit sanoi.
”Ja muistakaa, ettette tee tätä toiste”, McGarmiwa lisäsi tiukalla äänensävyllä. Tytöt nyökkäsivät.
”Ja älkää kertoko kenellekään, että täällä on jo valmista, sillä rehtorin jouluyllätyksen on pysyttävä yllätyksenä”, vararehtori lisäsi vielä. Tytöt nyökkäsivät taas.
”Milloin se jälki-istunto pidetään?” Edith kysyi. McGarmiwa mietti hetken.
”No, se siirtyy ensilukukauden puolelle, emme ehdi pitää sitä enää. Mutta nyt menkää kipin kapin takaisin makuusaliin!”

Tytöt riensivät takaisin pimeitä käytäviä, eivätkä taaskaan törmänneet vahtimestariin tai hänen kissaansa. Makuusalissa kumpikin tyttö nukahti melkein siinä samassa, kun olivat päässeet takaisin patjoillensa.
’Aika hyvä tuuri kävi, kun emme saaneet muuta kuin jälki-istuntoa’, Edith ajatteli, vaikka hänen ensimmäiseen jälki-istuntoon jääminen häntä harmittikin.

~~~

Seuraavana päivänä Edith ja Dina kertoivat Sallylle ja Tinalle kaiken muun paitsi sen, että Rohkelikkotorni oli jo kunnossa.
”Miten te uskalsitte mennä sinne?” Sally kysyi värähtäen jo pelkkää ajatusta pimeillä Tylypahkan käytävillä seikkailua.
”En mä tiedä, ei sitä ehtinyt ajattelemaan, etteikö uskaltaisi, vaikka pelotti koko ajan” Edith vastasi mutkattomasti.
”Käydäänkö muuten katsomassa Sophiaa? Hän on kuitenkin jästi ja täällä koulussa on varmaan pelottavaa”, Edith jatkoi. Tytöillä oli välitunti, joten mikään ei estänyt heitä lähtemään kohti sairaalasiipeä.

Sairaalasiiven edessä oli tungosta. Kaikki oppilaat tiesivät mystisestä jästitytöstä ja halusivat tietää hänestä kaiken. Aamiaisella luihuiset olivat kuiskutelleet siitä, että miksi ihmeessä jästityötön annettiin olla koulussa ja, että Dumbledore oli vanhuudenhöperö. Etenkin ensiluokan ilkeä tyttö, Lucia West, puhui paljon pahaa rehtorista. Edith epäili, että Lucialle oli kotona kerrottu kaikkea kamalaa rehtorista. Edith pani merkille, etteivät luihuiset olleet sairaalasiiven edessä. Ehkä heidän kunniansa kärsisi, jos he näyttäisivät kiinnostusta /jästiä/ kohtaan.
”Miten me päästään tonne?” Dina kysyi.
”Sen kun tietäisi”, Tina huokaisi. Juuri sopivasti professori McGarmiwa kulki väkijoukon läpi. Edith pysäytti hänet.
”Professori, me yritimme päästä katsomaan Sophiaa, mutta se ei onnistunut”, Edith selitti.
”Aivan, seuratkaa minua”, professori sanoi ja tytöt lähtivät hänen peräänsä.
”Väistykää, väistykää, eikö teidän pitäisi mennä tunneille”, McGarmiwa hätisti oppilaita tieltään.

Pian tytöt olivatkin sairaalasiivessä Sophian sängyn vieressä. Sophia nukkui vielä, ja Edith oli joutunut vakuuttamaan matami Pomfreylle, että se oli Sophian kohdalla täysin normaalia.
”Hän nukkuu aina, kun on mahdollista vähintään kymmeneen”, Edith selitti.
”Eli hän on sinun vastakohtasi”, Sally sanoi ilmiselvästi muistaen ne muutamat viikot jolloin hän oli nukkunut Edith kanssa kahdestaan makuusalissa ja, jolloin Edith oli herättänyt hänet monesti aamuisin kuuden aikaan. Edith naurahti Sallylle. Heidän jutellessaan Sophia alkoi liikehtiä.
”Hän herää”, Tina sanoi ja tytöt, Pomfrey ja McGarmiwa kääntyivät katsomaan häntä. Sophia avasi silmänsä, pyyhkäisi kädellään unihiekat pois, katsoi Edithiä silmiin ja sanoi unisesti:
”Edith, maailma on kauniimpi tänään kuin eilen. Minulla on hyvä olo ja voin olla taas oma itseni.”
Edith hymyili. Hän tunnisti taas ystävänsä.
”Maailma on ollut aina kaunis. Se pitää vain nähdä, tuntea ja tajuta itse”, Edith sanoi muistaen vanhan, jo kuolleen mumminsa sanat ja Sophiakin hymyili. McGarmiwa kuiskasi hiljaa, mutta Edith kuuli sen silti, matami Pomfreylle:
”Ihmeellisen viisaita sanoja noin nuorista lapsista.”
”Edithissä on jotain, mikä viehättää minua”, Pomfrey vastasi, mutta sitä kukaan muu kuin McGarmiwa kuullut.

Koulun kello soi.
”Tunti alkaa”, Sally sanoi.
”Meillä on loitsuja”, Dina sanoi.
”Ai niin, ne on meillä samaan aikaan!” Sally sanoi hetken mietittyään.
”Muuten, rehtori sanoi, että Sophia voisi tulla teidän mukaanne tunneille. Sinähän jo tiesit noidista ja velhoista”, McGarmiwa sanoi. Sophia nyökkäsi. Edith vilkaisi innostuneena Sallyyn, Dinaan ja Tinaan.
”Joo, tule Sophia, pääset katsomaan meidän loitsutuntia!” Edith sanoi. Sophian silmät vilkkuivat innostuksesta.
”Ei sitä joka jästi pääse katsomaan, miten noitia ja velhoja koulutetaan”, Tina sanoi ja tytöt poistuvat sairaalasiivestä, jonka edestä oli väki juuri lähtenyt äkkiä tunneilleen.

Tytöt esittelivät innoissaan koulua matkalla professori Lipetitin luokkaan.
”Miten te osaatte liikkua täällä?” Sophia ihmetteli.
”Mä opin silleen aika äkkiä, jossain parissa viikossa”, Edith sanoi.
”No, sulla onkin joku linnun suuntavaisto”, sanoi Dina, joka olisi eksynyt vieläkin Tylypahkan käytäville, jos olisi ollut yksin. Loitsujen luokan ovi oli jo kiinni. Tina koputti siihen ja pian luokasta kuuluikin ääntä, kun kaikki tulivat avaamaan luokan ovea.
”Myöhässä!” Emil huusi luokan takaa.
”Me oltiin sairaalasiivessä ja tuotiin Sophia rehtorin luvalla kuuntelemaan tätä tuntia”, Sally selitti nopeasti. Päät kääntyivät Sophiaa kohti ja alkoi kuiskuttelu.
”No niin, olkaa hiljaa. Tytöt menkää istumaan paikoillenne, tänään me opiskelemme kamppiherjaa. Loitsu on siis ’kamppiherja’, ja se saa kohteensa kaatumaan kuin joku tarttuisi nilkoista. Onko vapaaehtoisia, niin näytän loitsun? Laitamme tietysti tyynyjä alle, ettei kukaan loukkaannu”, kirjapinon päällä istuva pieni Lipetit puhui. Rohkelikon Rosa oli vapaaehtoinen. Lipetit näytti loitsun ja Rosa kaatui maahan muutaman professorin taikoman tyynyn päälle. Sophian katsoi silmät suurina esitystä.
”Nyt on teidän vuoronne”, Lipetit sanoi.

Oppilaat jakautuivat pareihin. Edith oli Tinan pari. Lipetit jakoi tyynyjä ja lisäohjeita.
”Koita sä ensin”, Edith sanoi Tinalle. Tina vastasi myöntyvästi ja Edith asettui, niin, että kaatuisi tyynyjen päälle. Luokassa monet alkoi kuulua ”kamppiherja” -huudahduksia, mutta kukaan ei onnistunut ensimmäisellä yrityksellä kaataa vastustajaansa.
”Kamppiherja!” Tina huudahti ja Edithin jalat nytkähtivät inhottavasti nilkkojen kohdalta ja hän hieman horjahti. Tina yritti uudestaan ja saikin Edithin jo melkein kaatumaan.
”Vielä kerran”, Tina sanoi ja keskittyi ankarasti. Tällä kertaa hän sai Edithin kaatumaan. Edithistä tuntui ihan siltä kuin joku olisi nykäissyt hänet nilkoista maahaan. Muutamat muutkin olivat jo onnistuneet loitsussansa. Sophia katseli luokan tapahtumia mielenkiinnolla. Edith kaivoi sauvan laukustaan ja yritti loitsua Tinaan. Edith ei ollut kovin hyvä loitsuissa ja hänellä meni loitsun onnistumisessa jonkun aikaa.
”Miten noi loitsut niin kuin toimii? Mistä te saatte energian noihin temppuihin?” Sophia kysyi Edithin onnistuessa. Edith ja Tina vilkaisivat toisiaan oudon kysymyksen kuultuaan.
”Siis, että käytättekö te sähköä vai mitä?” Sophia selitti kysymystään.
”E... ei”, Tina vastasi.
”Se taikuuden voimaa, jos niin voi sanoa”, Edith sanoi.
”Okei”, Sophia sanoi, mutta hän ei näyttänyt silti ymmärtävän.
”Voit kysyä Lipetitiltä, jos hän tietäisi”, Tina ehdotti.
”No, ei se oo tärkeää”, Sophia sanoi ja jätti asian siihen.

Lounaalla rehtori Dumbledore ilmoitti, että Sophia saa jäädä kouluun joululomaan asti ja, että hän menee Tylypahkan pikajunalla Lontooseen, josta ”tämän tytön erään ystävän vanhemmat” noutavat hänet. Edith tiesi heti, että hänen vanhempansa olivat lupautuneet hakemaan Sophian samalla kuin hänetkin. Suuren Salin maaginen katto, joka näytti taivaan sellaisena kuin, mitä ulkona oli, oli lumipilvien peitossa ja Edithille tuli siitä mieleen kuvat talvisesta Tylypahkasta, joissa pihamaa oli täynnä lunta.
”Tänään taitaa sataa lunta”, Sally sanoi Edithille.
”Meidän kotikulmilla sataa tosi harvoin lunta”, Edith sanoi.
”Viimeksi silloin, kun olin kuusi vuotta sitten.”

Iltapäivällä lunta alkoikin tupruttaa. Koulun jälkeen suurin osa oppilaista olivatkin ulkona nauttimasta lumesta. Myös Edith ystävineen kaivoivat talvikaapunsa ja kaulahuivinsa. Edith kietoi oman keltaisen Puuskupuhin tupahuivin kaulaansa. Rohkelikon ja puuskupuhin ensiluokan pojat olivat yhdessä haastaneet tytöt lumisotaan. Matami Pomfrey oli halunnut Sophian vielä sairaalasiipeen lepäämään.

Pojat odottivat jo tyttöjä ulkona. Tytöt huomasivat sen, kun pojat hyökkäsivät nurkan takaa jokaisella monta lumipalloa käsissään. Ensimmäisten lumipallojen osuessa Edithiin, hän alkoi nopeasti muovata itselleen palloja, joita viskellä poikien päälle. Tytöt huomasivat pian, että kaikki viisi rohkelikkopoikaa ja kolme Puuskupuhin huliviliä olivat heittelemässä heidän päälleen. Pojilta loppuivat pian pallot ja silloin, kun he tekivät lisää, Edith, Sally, Dina ja Tina tarttuivat tilaisuuteen ja alkoivat pommittaa poikia. Aina uuden pallon tehtyään he heittivät sen poikia kohti. Muutkin pihalla olijat huomasivat lumisodan ja pian lähes kaikki olivat mukana sodassa. Kaikki pojat vastaan tytöt. Paitsi luihuiset. Luihuiset muodostivat oman joukkueen, joka pommitti kaikkia, eikä vain lumipalloilla, vaan he käyttivät sauvoja suurien lumimassojen kuljetukseen, jotka he sitten pamauttivat muiden päälle.
”Tuo on epäreilua!” muut huusivat ja huomaamattaan kaikki olivat luihuisia vastaan. Vanhemmat oppilaat loitsivat lumesta hirviötä, jotka jahtasivat lumisodan kirjoittamattomia sääntöjä rikkoneita luihuisia. Luihuiset antoivat samalla mitalla takaisin, mutta he eivät mahtaneet mitään, sillä heitä vastassa oli kolme muuta tupaa. Satunnaisia iskuja iskien he perääntyivät kohti Mustajärveä.

Edith oli jo varma heidän voitostaan, kun taivaalta kuului kova jyrähdys ja sininen salama iski järveen. Kukaan ei tajunnut, että taivaalta oli iskenyt salama, vaan kaikki säikähtivät, kun Mustajärven jää syttyi tuleen. Oppilaat ryntäsivät kiljuen sisälle ja muutamat opettajat ryntäsivät ulos katsomaan, mitä oli tapahtunut.
”Sisälle, kaikki sisälle!” ulos tullut pimeyden voimilta suojautumisen opettaja, Hector Shadow, huusi. Oppilaat tunkivat Suureen Saliin, käytäville ja osa yritti mennä tupiinsa, mutta mistään ei tullut mitään. Edith ystävineen pujottelivat ihmisten välistä käytäviä pitkin kohti kirjastoa, jonne heidän oli ollut tarkoitus mennä, kun he tulevat takaisin sisälle. Rehtori Dumbledore tuli tyttöjä vastaan pitkä valkoinen parta liehuen.
”Ei taas tätä”, hän mumisi itsekseen rientäessään ulos.

Kirjastossa Edith, Sally, Dina ja Tina olivat hiljaisia. He kaikki olivat tajunneet, että tuli oli sitä samaa, joka oli polttanut Rohkelikkotornia.
’Ainakin opettajat tietävät nyt, miten se saadaan sammumaan’, Edith ajatteli.
’Eikä järven jään palaminen nyt noin paha juttu ole. Eihän jäällä edes vielä uskaltanut kävellä, kun se oli niin ohutta. Mutta mistä nuo iskut ovat tulleet?’ Edith mietti.

Liekit sammutettiin nopeasti ennen kuin ne ehtivät levitä. Rehtori selitti illallisella jään syttymisen johtuneen jonkun Tylyahon asukin väärään kohtaan osuneen loitsun kanssa, joka sitten reagoi jään kanssa oudosti.
”Tämä on outoa, mutta mitään syytä paniikkiin ei ole. Tylyahossa asuu velhoja, jotka ovat täysin vaarattomia, mutta he vain testaavat taikuuden lakeja”, rehtori kertoi, mutta Edithistä vaikutti siltä, että hän vakuutti itselleenkin, että tarina, jonka kertoi oli totta.

~~~

Edith näki yöllä unta tutusta Tylypahkan käytävästä. Hän painoi tavanomaisesti korvansa oveen ja hän kuuli Dumbledoren ja McGarmiwan keskustelua tyhjässä luokkahuoneessa.
”Mutta emme tiedä, mitä siellä on, emme voi sanoa oppilaille, että koulun alla on jotain, joka aiheutti jään syttymisen”, rehtori puhui vakavalla äänellä. Uni alkoi katoamaan.
’Haluan kuulla!’ Edith ajatteli unessaan, mutta uni vain katosi pimeyteen.

Vastaus:

Oli hauska päästä lueskelemaan tyttöjen yöllisestä retkestä. Katsaus rohkelikkotorniin oli mielenkiintoinen ja hyvää jatkumoa tarinassa aiemmin tapahtuneille asioille. On mukava kuulla, että oleskelutilat oli saatu kuntoon ja opettajakunta sekä rehtori olivat ajatelleet kertoa sen mukavana joululahjana oppilaille. Jotenkin tosi suloista. :)

Ihanaa, että Sophiakin voi jo paremmin. Tytöt ovat ihanan huomaaviasia, kun ovat pitäneet hänestä huolta. Nyt tyttö pääsikin tutustumaan taikamaailmaan, mikä varmasti on aikamoinen shokki näin yllättäen. Muut oppilaat kun aina saavat hieman aikaa varautua tilanteeseen, samoin vanhemmat. Mitenköhän Sophian vanhemmat mahtavat asiaan suhtautua. Onneksi mukana on Edith ja Edithin vanhemmat pitämässä tytöstä huolta.

Lopun lumisota oli mukavan tunnelmaa tasoittava kohtaus ja hauska katsaus ystävysten päivään.
Tylypahkan tapahtumat ja nämä erikoiset iskut ovatkin sitten mielenkiintoinen kohta. Tunnelma jännittyy sen osalta ja kiinnostuneena mietin, mistä mahtaa olla kysymys. Koulun alla olevat asiat taitavat liittyä näihin outoihin tapahtumiin ja jostakin syystä myös Edithin kohtalo on kietoutunut kuvioihin.

Saat: 4 kaljuunaa ja 5 tupapistettä.
-Aline-

©2017 Pensieve - Tylypahka tarinaroolipeli - suntuubi.com